Pisa-testit ja perulainen koulu

Arki Huánucossa alkaa vähän kerrallaan asettua uomiinsa. Maanantaiaamuisin kokoonnumme opettajien ja vapaaehtoisten kanssa käymään läpi edellisviikkoa ja suunnittelemaan tulevaa. Tiistaista perjantaihin minä ja kaksi saksalaista vapaaehtoista työskentelemme jokainen eri torilla.    Torien yhteyteen on rakennettu luokkahuoneet, joissa valtion alainen INABIF tarjoaa opetusta ja tukea lapsille, joista suuri osa joutuu koulunkäynnin ohella tekemään töitä. Valistusta ja apua on tarjolla myös lasten vanhemmille, käytännössä äideille, jotka pyritään ottamaan mukaan toimintaan.

Suurin osa lapsista käy tavallistakin koulua, mutta vain joko aamupäivisin tai iltapäivisin. Iltapäivävuoroon menevät lapset tulevat meidän suojiimme aamupäiväksi. Lapset ovat 7–16-vuotiaita ja monet heistä tarvitsevat todella paljon apua esimerkiksi matematiikan läksyissä. Osa ei osaa edes lukea, joten työsarkaa riittää. Viime viikolla opetin eräälle lukutaidottomalle pikkupojalle vokaalien kirjoittamista, ja voi sitä riemua, kun kehuin häntä hienosti kirjoitetusta o:sta ja e:stä. Olemme myös pelanneet bingoa, piirtäneet Suomen lipun ja käyneet lasten kanssa mototaksilla terveystarkastuksessa. Yhtenä päivänä pari virkamiestä kävi luennoimassa lapsille siitä, mitä heidän pitää tehdä ja kehen ottaa yhteyttä, jos he joutuvat kohtaamaan väkivaltaa. 

Jo neljä opetusalalla työskentelevää perulaista kollegaani on nostanut esiin Suomen menestymisen Pisa-testeissä. Niinpä olen saanut selittää, miksi suomalainen koulu on luultavasti maailman paras. Eilen mulle heitettiin ehdotus, että voisin muutaman kuukauden kuluttua luennoida paikallisessa yliopistossa siitä, mitä Suomessa tehdään oikein. Sitä ennen kielitaito ei edes riittäisi moiseen. Perun koulut ovat kaukana kärjestä, joten opetusalalla työskentelevät ovat erittäin kiinnostuneita parantamaan maan koulujärjestelmää.