Bussilla Huánucoon, 410 kilometria 10 tunnissa

Valmennuksemme Limassa oli pian ohi, ja vapaaehtoisjengimme oli aika hajaantua eri puolille Perua. Haikeina vaihdoimme yhteystiedot ja lupasimme vierailla toistemme luona. Kolme meistä jäisi pääkaupunkiseudulle ja kolme lähtisi bussilla kohti Andeja ja Huánucoa, ikuisen kevään kaupunkia.

Olimme tulovalmennuksen aikana saaneet hyödyllistä tietoa perulaisesta kulttuurista, tutustuneet Mirafloresin kaupunginosaan ja hankkineet puhelinliittymät sekä käyneet läpi lukuisia käytännön asioita. Yksi hienoimmista hetkistä oli nähdä Tyynimeri ensimmäistä kertaa elämässä. Tuntui aivan epätodelliselta ajatella, että tämä maa olisi kotini kokonaisen vuoden ajan. Varmasti kokisin sen aikana enemmän uutta kuin pystyisin etukäteen kuvittelemaan. 

Lähtöaamuna selvisimme kuin ihmeen kaupalla ajoissa linja-autoasemalle, vaikka lähdimme perulaiseen tapaan liikkeelle reilusti myöhässä ja hirveällä tohinalla. Matkan oli määrä kestää kahdeksan tuntia, ja meitä vannotettin syömään sen aikana hyvin kevyesti ja vain omia eväitä, koska tottumattomalle vatsalle matka Andien halki on rankka. Vuoristotauti tekee olon honteloksi, päätä särkee, kylmä hiki kiusaa ja oksettaa.

Muutaman tunnin matkattuamme olimme viimein jättäneet pääkaupunkiseudun harmauden ja väenpaljouden taaksemme ja lähdimme nousemaan kiemurtelevia vuoristoteitä. Nappasin ensimmäisen vuoristotautilääkkeen ja toivoin parasta. Meille myös jaettiin matkan aikana pariin kertaan alkoholiin kastettuja vanulappuja, joiden nuuhkiminen helpotti hieman oloa. Puolivälissä matkaa pysähdyimme lounastamaan, mikä olikin hyvä, sillä pää selvisi vähän, kun pääsi jaloittelemaan ja hengittämään raikasta vuoristoilmaa. Vessan peilistä näin, että olin kalpeampi kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Loppumatkasta sain seuralaisekseni jomottavan päänsäryn, joka vuorotteli vellovan pahoinvoinnin kanssa. Onneksi selvisin viimeisten tuntien piinan ilman oksennuspussiin turvautumista ja jaksoin keskittyä huimiin maisemiin. Koska istuin  kaksikerroksisen bussin yläkerrassa aivan edessä, sain räpsityksi matkan aikana valtavan määrän kuvia tien laidalla laiduntavista lampaista, laamoista, pienistä vuoristojärvistä ja karuista vuoristokylistä sekä niiden kaduilla päivää paistattelevista koirista. En muista nähneeni koskaan aikaisemmin yhtä paljon koiria yhden päivän aikana. Jokainen oli varmasti sekarotuinen ja suuri osa luultavasti kulkukoiria.

 

Emme lopulta saapuneet perille kahdeksan vaan reilun kymmenen tunnin köröttelyn jälkeen. Ensinäkemältä Huánuco vaikutti pieneltä ja somalta kaupungilta, jonka kadut olivat kuitenkin tupaten täynnä ihmisiä ja mototakseja. Kaupunki nimittäin täytti 15.8. peräti 473 vuotta, ja presidenttikin kunnioitti merkkipäivää visiitillään. Perulaiset ovat kovia juhlimaan, ja syntymäpäivääkin vietettiin monen päivän ajan.

Isäntäperheiden edustajat olivat iloisina ottamassa meitä vastaan, ja jokainen vietiin vuorotellen uuteen kotiinsa. Heti ensimmäisenä iltana lähdin parin isäntäperheeni jäsenen kanssa stadionille kuuntelemaan bändiä ja katsomaan, miten paikalliset juhlivat. Ihmeen hillityltä meno näytti. Juuri kukaan ei tanssinut, ja aplodit bändille olivat kovin vaisut. Sen sijaan oluttuopit kävivät kaupaksi. Ajattelin, että perulaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa taitaa lopulta olla jotain samaa.

Kaktus kotikadullani

Yksi río Huallagan ylittävistä silloista, taustalla vuoret