Mutkia ja metkuja Perunmaalla: tammikuuta 2013

Uusi vuosi on vaihtunut, samoin työpaikkani vai pitäisikö sanoa työpisteeni. Olen edelleen Inabifin leivissä, mutten enää oman kaupunginosani torilla vaan Huánucon toisella laidalla Puellesissa. Ennen tätä syksyä jokainen vapaaehtoinen, joka oli työskennellyt Puellesissa, oli ryöstetty tyomatkallaan ainakin kerran. Saksalainen vapaaehtoistoverini oli ensimmäinen poikkeus. Kun nousin ensimmäisenä päivänä ylös Puellesiin, koin pienimuotoisen kulttuurishokin nähdessäni ympärilläni niin paljon jätettä, huonokuntoisia rakennuksia ja köyhiä ihmisiä. Keskustassa tai Amarilisin keskiluokkaisissa kortteleissa on varsin toisennäköistä. Toisena päivänä tunne oli mennyt ohi. Pääasia oli se, että näkemäni ihmiset eivät vaikuttaneet onnettomilta vaan iloisilta kaikesta materiaalisesta köyhyydestään huolimatta.

Huolimatta työmatkan pitenemisestä neljään kilometriin ja siitä, että joutuisin heittämään hyvästit rakkaille lapsilleni, joista monet harmittelivat lähtöäni, otin muutoksen vastaan iloisena. Tapaisin osan lapsista myöhemminkin, ja varmasti solmisin uusia tuttavuuksia Puellesissa. Lisäksi päätin aloittaa kuntokuurin ja kävellä päivittäiset työmatkani, yhteensä 16 kilometriä. Toistaiseksi en ole kulkenut töihin vielä kertaakaan mototaksilla tai combilla, en edes sateella.

Suurin syy iloon tai vähintään helpotukseen oli kuitenkin se, että työparini vaihtuisi. En tiedä, johtuiko se kemioiden kohtaamattomuudesta vai olinko oikeasti niin mahdoton tunari ja ikävä ihminen, mutta työparini käytös minua kohtaan oli lähes alusta saakka välttelevää. Myönteistä palautetta ei herunut eikä hän juuri välittänyt kommunikoida kanssani. Jos tein jotain väärin, sana kulkeutui suoraan pomolleni, joka otti asian puheeksi kanssani kiertoteitse. Se tuntui suoraan palautteeseen tottuneesta ihmisestä erittäin kurjalta ja epäreilulta. Tiedän, että aina voisi parantaa enkä varmasti olisi loukkaantunut rakentavasta kritiikistä ja mahdollisista parannusehdotuksista.

Tilanne ei parantunut missään vaiheessa, vaikka naiivisti uskoin sulattavani kylmän käytöksen, jos jatkaisin ystävällisellä linjalla ja yrittäisin parhaani. Ilman mahtavia lapsia ja heiltä saamaani rakkautta olisin varmasti lannistunut täysin ja alkanut inhota töihin menoa. Nyt niin ei kuitenkaan onneksi päässyt käymään, sillä lasten innokkuus heidän päästessään tekemään kanssani töitä ja se, miten onnistuin voittamaan heidän luottamuksensa oli mulle tajunnanräjäyttävä ja ainutlaatuinen kokemus. Tiesin, etten ole voinut tehdä kaikkea aivan väärin ja lopetin itseni syyllistämisen.

Jälkiviisaasti voin todeta, että olisi kannattanut luottaa esimieheen ja kertoa hänelle ongelmasta silloin, kun se oli akuutti. Nyt avauduin aiheesta vasta viimeisessä kirjoittamassani kuukausiraportissa. Tiesin, että työparini oli joka tapauksessa kertonut oman versionsa pomolle, joten halusin tuoda esiin omat tuntoni ja näkökulmani. Esimies kiitti raportistani ja rehellisyydestäni ja totesi, että jos ongelmia tulee, hän haluaa kuulla niistä vastaisuudessa heti. Seuraavassa viikkopalaverissa minulle tuli tunne, että mitä tahansa työntekijät ovatkaan keskenään jutelleet, ilma tuntui puhdistuneen eikä entinen työparinikaan ollut enää niin tavattoman nihkeä vaan jopa kannatti erästä ehdotustani! En ole pitkävihainen enkä jää märehtimään asioita, joten joululounaan jälkeen kävin toivottamassa hänelle hyvät joulut ennen kuin lähdin viettämään kahden päivän mittaista lomaani.

En ole alkuunkaan jouluihminen. Silti on pakko myöntää, että Perussa kaipasin ensimmäistä kertaa eläissäni ”oikeaa” joulua: edes joitakin perinteitä, hyvää ruokaa, kynttilöiden viemistä haudoille, glögiä, yhdessäoloa rakkaiden tai ainakin yhden rakkaan ihmisen seurassa ja hiljentymistä. Olen aiemmin viettänyt kaksi joulua ulkomailla, ensimmäisen Pekingissä ja toisen Tallinnassa. Kummallakaan kerralla en ikävöinyt suomalaista joulupöytää rosolleineen ja laatikoineen enkä kaivannut perheen pariin. Miksi sitten kaiho iski Perussa, jonka ruokakulttuuria ylistetään Etelä-Amerikan parhaaksi ja jossa luulisi ihmisten olevan uskonnollisia ja haluavan viettää joulua tiiviisti yhdessä perheen kanssa?

Minulle sanottiin jo hyvissä ajoin joulukuun alussa, että perulainen joulu olisi aivan toisenlainen kuin suomalainen. Olut virtaisi ja bileet siirtyisivät sisätiloista kadulle, jossa ihmiset hilluisivat aamuyöhön saakka. Tänä jouluna ei siis hiljennyttäisi kuuntelemaan joulurauhan julistusta.

Kun juttelin perulaisen äitini kanssa jouluaattoaamuna, hän kysyi, millaisia suunnitelmia minulla on päivälle. Olin hieman hämmentynyt, sillä olin ajatellut kuuluvani hänen joulusuunnitelmiinsa ja viettäväni aikaa taloomme tulleiden sukulaisten parissa. Erehdyin. Aamuni sujui vielä iloisissa tunnelmissa, sillä kävin nettikahvilassa toivottelemassa hyvät joulut perheelle Suomeen ja viestittelemässä ystävien kanssa. Oli tulossa polttavan kuuma päivä, ja tuntui hassulta ajatella, että nyt eletään jouluaattoa. Nettikahvilassa oli kyllä joitakin räikeitä joulukoristeita, mutta mistään muusta ei olisi voinut päätellä, mikä päivä on, sillä toisin kuin Suomessa, täällä ihmiset eivät lukiuttaudu koteihinsa jouluna vaan viipottavat menemään kuten arkena.

Olin ostanut joululahjan perulaiselle ystävälleni, joten kävin kaupunkireissullani viemässä sen hänelle. Samalla kävin tervehtimässä saksalaista vapaaehtoistoveriani, joka tarjosi leipomiaan pikkuleipiä. Olimme kumpikin odottavaisella kannalla ja mietimme, mitä ilta mahtaisi tuoda tullessaan. Kun palasin kotiin, suvun miehet istuskelivat keittössä olutta särpien ja olisivat tarjonneet mullekin. Kiitin ja sanoin, etten välitä juoda ennen lounasta, mutta ehkä myöhemmin.

Siivosin huonettani ja odotin, milloin alkaisi tapahtua. Sitä sainkin odottaa, sillä talonväki katosi yhtäkkiä jonnekin. Huomasin olevani yksin, ja oltiin jo pitkällä iltapäivässä. Vaihtoehdot olivat nukkua päiväunet tai lähteä nettikahvilaan. Valitsin jälkimmäisen. Onneksi satuin linjoille samaan aikaan ihmisen kanssa, jolle saatoin avautua yksinäisyydestäni ja kysellä, miten on mahdollista, ettei Perussa tunnuta vietettävän joulua ollenkaan. Palasin kotiin ja odotin taas iäisyydeltä tuntuvan ajan. Äitini keksi lähteä vielä iltakymmeneltä keskustaan ostoksille ja sain tehtäväksi koristella ruokailutilan. Odotellessani söin leipää huutavaan nälkääni.

Perussa tai ainakin täällä Andeilla jouluna syödään kalkkunaa, keitettyä riisiä oliivien kera, perunaa ja paneton-nimistä kuivahkoa pullaa, jonka seassa on kuivatun hedelmän paloja. Juomana on kuuma kaakao, mutta koska tämä ei ole suklaa- sen paremmin kuin kahvimaakaan, meinasin jäädä tyystin vaille joulusuklaita. Onneksi kuitenkin vinkkasin äidilleni, että Suomessa on tapana syödä kilotolkulla suklaakonvehteja, ja sain kuin sainkin eteeni suklaata myös syötävässä eikä vain juotavassa muodossa. Ruokapöytä ei siis ole mitenkään erityisen monipuolinen eikä tarjottava juuri poikkea arkiruoasta, joskaan kanaa ei jouluaterialla onneksi syödä! Jouluaaton lounaalla sitä tosin vielä popsittiin ranskalaisten perunoiden kanssa. Noutoruokaa jouluna...

Ruoan laatu ei kuitenkaan ollut huoleni vaan se, että apetta sai aattona vasta reilusti puolenyön jälkeen. Kun kello löi kaksitoista, istuimme viimein ruokapöydässä, joka oli katettu valmiiksi jo ajat sitten niin, että ruoka oli jäähtynyttä. Vuorokauden vaihtuessa halasimme toisiamme hyvää joulua toivotellen. Ulkona metelöivät ilotulitusraketit. Lapset olivat paukutelleet mitä lie pommejaan aamusta saakka niin, että ruudinhaju leijaili harsona kaikkialla. Suvun lapset alkoivat availla pakettejaan, joita ei onneksi ollut samanlaista hillitöntä läjää kuin Suomessa. Minäkin sain yhden lahjan, pehmolelun. Tähtisadetikkuja sytyteltiin.

Nappasimme ruoat kainaloon ja paukkasimme alakertaan äitini veljen, tämän vaimon, isoäidin ja muun lähisuvun pariin. Paikalla oli lopulta muitakin kuin sukulaisia. Erotin vieraiden joukosta ainakin tutun nettikahvilan omistajan. Tapasin taas läjän sukulaisia, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt aiemmin. Eräs täti nappasi minut pihteihinsä ja tykitti sellaisen sarjan toinen toistaan henkilökohtaisempia kysymyksiä, että lopulta hoipuin ulos huoneesta aivan läkähdyksissä.

Puoli yhdeltä yöllä saimme eteemme ruokalautaset. Koska en näköjään pysty syömään niin myöhään, jouduin jättämään suurimman osan kauan odottamastani ateriasta aamupalalle, mutta eipä hätää. Maistuva aamiainen se oli. Kun bileet tansseineen olivat viimein alkamassa, olin aivan sippi ja väsynyt, vaikken ollut edes ehtinyt maistaa sitä tarjottua olutta. Jouduin hyvästelemään juhlakansan ja vetäytymään huoneeseeni nukkumaan ja miettimään, mikä joulu tämä oli ja milloin minusta tuli liian vanha valvomaan.