Parhaillaan perulaislapset ovat kesälomalla, mutta Inabifin lapset saapuvat joka päivä luoksemme askartelemaan - ja joskus jopa puurtamaan tylsistyttävien matematiikan tehtävien parissa. Päiväohjelma on kuitenkin erilainen, koska läksyjä ei ole. Onneksemme kunta järjestää pienille lomalaisille hyödyllistä tai ainakin virkistävää puuhaa, jotta näiden ei tarvitse möllöttää yksin kotona tai autella vanhempiaan näiden työpaikalla.
Joka tiistai ja torstai kokoamme joukot ja kävelemme kahden kilometrin päähän kunnantalolle piirtämään, maalaamaan ja harjoittelemaan manikyyrin saloja. Viimeksi mainitun jäljiltä minulla on nyt sammaleenvihreät kynnet. Keskiviikkoisin ja perjantaisin vietämme aamun kaksi ensimmäistä tuntia kunnan omistamalla uima-altaalla. Lapset polskivat tottuneesti viileässä vedessä, mutta minä ja muut vapaaehtoiset uskaltaudumme pulahtamaan hyiseen altaaseen vain kuumimpina päivinä. Monilla lapsilla ei olisi mahdollisuutta käydä uimassa perheensä kanssa, joten on loistavaa, että uimaopetusta tarjotaan heille ilmaiseksi. Osalla ei ole varaa edes uimapukuihin, ja veteen mennään pikkuhousuissa.
Iltapäivisin olemme askarrelleet kaikenlaista, mm. koristelleet tulitikkuaskeja, taiteilleet yhdessä seinäkalenterin luokkahuoneeseen ja loihtineet kuukausien ajan jemmaamistani wc-paperirullan hylsyistä pöllöjä. Innostuin kierrätysaskarteluista sen verran, että eräällä viikolla rahtasin säästämäni tyhjät muovipullot töihin, ja teimme niistä nukkeja, joille liimasimme lankahiukset ja kankaiset vaatteet. Joidenkin lasten mielikuvitus pääsi valloilleen pahemman kerran, mikä oli tarkoituskin. Nauroin kippurassa, kun yksi lapsista keksi laittaa lankavyyhden pikkusiskonsa päähän peruukiksi ja esitellä luomusta torin naisille. Aika usein huomaan, että oma henkinen ikä on paljon lähempänä kymmentä kuin kolmeakymmentä, mistä on tässä työssä pelkästään hyötyä.
Uuden työpaikkani lapsista valtaosa on tyttöjä, joihin en tutustunut aivan yhtä nopeasti kuin edellisen torin välittömiin poikiin. Viime aikoina olen kuitenkin onnistunut pääsemään paremmin jyvälle uusien lasteni persoonallisuudesta, ja joukosta alkaa erottua mainioita yksilöitä. Tytöillä on loistava huumorintaju ja taito nauraa itselleen, he ovat nokkelia ja reippaita.
Eräänä iltapäivänä kolme oppilasta kysyi, lähtisinkö seuraksi ikkunaostoksille rakenteilla olevaan kauppakeskukseen, kaupungin ensimmäiseen. Koska minulla ei ollut kiire mihinkään, suostuin pyyntöön. Mitään emme ostaneet, mutta tytöille oli elämys päästä ihmettelemään modernia kauppakeskusta. Suurimman vaikutuksen heihin teki vessa. Vessakopista kuului riemastunut hihkaisu: "Tämä on kaupungin paras vessa!" Ilmainen paperi ja mahdollisuus pestä kädet saippualla oli jotain, mistä puhuttiin silmät loistaen vielä seuraavana aamuna.
En ihmettele, että puhdas, uudenaikainen käymälä tekee vaikutuksen lapsiin, jotka ovat tottuneet käyttämään torin reikä lattiassa -huussia. Olen itsekin jo niin mukautunut Huánucon oloihin ja kantamaan aina mukanani vessapaperia ja käsidesiä, että olin lapsellisen innoissani, kun asioin kyseisessä naistenhuoneessa ensimmäisen kerran. Samalla tietysti tunsin omantunnon pistoksen. Hemmoteltu länsimainen materialisti ei ollut kadonnut puolen vuoden aikana mihinkään vaan se oli aivan pinnan alla odottamassa. Kun palaan Suomeen, alanko taas pitää luksusta ja ylellisyyttä kuten lämpimällä vedellä peseytymistä itsestäänselvyytenä? Unohdanko heti, millaista on, kun joutuu pelkäämään kirppuja tai jahtaamaan torakoita pitkin keittiötä? Pystynkö enää tuntemaan kiitollisuutta ja riemua pelkästään siitä, että perustarpeeni on tyydytetty, vai alanko haluta lisää ja miettiä, että olisin onnellinen, jos..? Näihin ajatuksiin palaan varmasti paluushokkivaiheessa.
 |
| Ei hullumpi miljöö piirrellä ja maalailla |
 |
| Kivien maalaamista kunnantalolla |
 |
| Teinipoika ja tekokynnet |
 |
| Astronautti |
