Vihdoinkin Limassa!

Varhain torstaiaamuna Jorge Chávezin kansainväliselle lentokentälle laskeutui LAN Airlinesin lentokone kyydissään suomalainen vapaaehtoistyöntekijä, joka oli valvonut koko yön. Istuma-asennossa nukkuminen on taito, jota en ole koskaan hallinnut. Ihme kyllä perhoset eivät vieläkään törmäilleet toisiinsa vatsanpohjassa vaan olo oli täysin tyyni ja luottavainen. Tunnin kuluttua laskeutumisesta olin viimein saanut 21-kiloisen rinkkani hihnalta ja lähdin etsimään noutajaani, josta minulla ei ollut mitään etukäteistietoja.

Huomasin pian aulassa nuoren miehen, jonka kädessä olevassa kyltissä luki ilmeisesti perulainen versio nimestäni. Kacja kuulostaa eksoottiselta ja jännittävältä, ja tulin kyltin nähtyäni hyvälle tuulelle. (Olen huomannut myöhemminkin, että etunimeni on paikallisten mielestä vaikea ääntää, eivätkä he selvästikään hahmota sen kirjoitusasua.) Mies puhui un poco de inglés, mutta mitään ymmärtämisvaikeuksia ei tullut. Siirryttyämme pihalle hän selitti, että Limassa oli tyypillinen talviaamu: aurinko piilotteli jossain kaukana pilvien ja savusumun takana. Päivälämpötilaksi oli luvattu 17 astetta. Sujahdimme pian valkoisella pakettiautolla heräilevän suurkaupungin liikenteeseen.

Puoli tuntia kestänyt matka keskustaan oli valtava elämys ihmiselle, joka vieraili Etelä-Amerikassa ensimmäistä kertaa. Unihiekat karisivat tehokkaasti silmistä, kun keskityin ihailemaan kuljettajien sulavaa puikkelehtimista kaistalta toiselle. Torvet soivat, mutta vilkkua käytettiin kovin säästeliäästi. Monet ajoivat taktisesti kaistojen välissä valmiina valitsemaan nopeiten vetävän väylän. Kun aloimme lähestyä kaoottista useakaistaista kiertoliittymää, huomasin yhtäkkiä edessämme jotain mykistävää: kypärään sonnustautunut pyöräilijä polki autojen keskellä välittämättä ilmeisestä hengenvaarasta. Mikä zenmäinen tyyneys ja varmuus! Nyt kun olen viettänyt kolme päivää Limassa, tuo mies on edelleen ainoa näkemäni pyöräilijä.

Kulkukoirat ja toppatakkeihin pukeutuneet nuoret naiset kävelivät jalkakäytävällä sulassa sovussa. Täyteen ammutut linja-autot kuljettivat nuokkuvia kaupunkilaisia aamuvuoroon. Olin kuullut, että Limassa täytyy muistaa lukita auton ovet ajomatkan ajaksikin, koska liikennevaloihin pysähtyneitä ajoneuvoja ryöstellään häikäilemättä. Ainakaan matkalla lentokentältä keskiluokkaiseen Jesús Marían kaupunginosaan minulle ei tullut turvatonta oloa ja tarvetta lukita ovi. Yleensä vaistoni toimii aika hyvin vieraissakin paikoissa.

Pian saavuimme hotellille, jossa minun oli määrä majoittua seuraavat päivät. Muut vapaaehtoiset, jotka olisivat Saksasta ja Ruotsista, saapuisivat vasta perjantaina ja lauantaina. Valmennuskoulutus alkaisi luonnollisesti vasta sitten, kun koko kuuden hengen jengimme olisi koossa. Minulla olisi siis runsaasti aikaa lepäillä ja toipua aikaeroväsymyksestä. Kiitin kuljettajaa kyydistä, nappasin rinkkani takakontista - ja kompastuin korkeaan ja petolliseen reunakiveen. Komean ilmalennon päätteeksi makasin rähmälläni hotellin ovella kuin haluten suudella maata, joka tulisi olemaan kotini seuraavan vuoden ajan.

PS. Jos sinä kamikaze-pyöräilijä luet tämän tekstin, ilmoittauduthan. Haluaisin tarjota sinulle Inca Colan rohkeudestasi.

Iltapäiväruuhka pyöräkaistalla