Korvapuusteja huánucolaisittain

Vaikka olin leiponut pullaa vain kahdesti koko elämäni aikana, kardemummapurtilo löysi silti tiensä rinkkaani, kun pakkailin sitä elokuun alussa. Eihän elämässä voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi kituuttelemaan kokonaisen vuoden ilman yhden yhtä korvapuustia!

Huánucossa tuttavapiiriini kuuluu tasan kaksi ihmistä jotka leipovat, nimittäin saksalaiset vapaaehtoistoverini. En laske mukaan leipuria, jonka luona toinen heistä asuu, sillä hänelle kakkujen valmistus on työtä, meille rentouttava ajanviete. Syrjäisessä pikkukaupungissa on niin vähän huvituksia, että lettujen valmistus tai tikkupullan paistaminen kotipihan perällä on joskus suoranaista terapiaa.

Paikalliset ovat laiskoja leipomaan. Kakut ja pikkuleivät ostetaan valmiina konditoriasta, enkä ole vielä kuullut kenestäkään, joka olisi leiponut itse täytekakun juhliin. Täkäläiset täytekakut ovat usein imeliä sekä väritykseltään että maultaan. Mekin rohkeina testasimme konditorian leivonnaisia, kunnes toisen kerran jälkeen erään meistä vatsa ilmoitti, että vastaisuudessa kyseisen paikan herkut on kierrettävä kaukaa. Kuulimme, ettemme suinkaan ole ainoita, jotka ovat sairastuneet tuon konditorian leipomuksista, jotka ilmeisesti lojuvat lämpimässä vitriinissä päivätolkulla. Hieman ihmettelimmekin, miksei ystävällisen oloinen työntekijä suostunut myymään meille tahtomiamme suklaakakkupaloja vedoten siihen, että ne ovat aika vanhoja.

Omatekoiset leivonnaiset ovat turvallisin valinta, joten minäkin päätin lähestyvän joulun innoittamana kokeilla, onnistuisiko korvapuustien paistaminen kaasu-uunissa. Kaivoin esiin reseptin ja aloin pähkäillä, mistä löytäisin kaikki ainekset tai edes suurimman osan niistä. Täällähän ei ole kuin yksi supermarket, ja senkään valikoima ei päätä huimaa. Kuivahiivan, kananmunat ja kanelin löysin kaupasta. Torilta tarttui mukaan vehnäjauhoja, joiden oikeasta karkeusasteesta joutui nyt tinkimään. Pääasia, että vilja oli oikea. Margariinia ostin lähipuodista, mutta aloitettuamme valmistusprosessin huomasin sen olevan aivan liian suolaista leipomiseen. Jouduimme siis turvautumaan öljyyn, mutta se oli vastaan tulleista ongelmista selvästi pienimpiä. Fariini- ja raesokeri jäivät sattuneista syistä pois näistä korvapuusteista.

Tein kiltisti kotiläksyni ja selvitin, millä konstilla kaasu-uunipulla onnistuu, sillä useinhan leivonnaisten pohja kärtsähtää mutta muuten ne jäävät vaaleiksi. Vilkaisu uuniin osoitti, että uunipeltejä ei ollut. Kukapa niitä tarvitsisi huushollissa, jossa ainoa ruoanlaitosta ja leipomisesta kiinnostunut ihminen on vapaaehtoistyöntekijä Suomesta. Äitini sanoi, että peltejä saisi kyllä lainaan alakerrasta. Toinen kysymysmerkki oli leivinpaperi. Ilmeni, että sitä myydään tasan yhdessä paikassa. Lopulta ystäväni, joka oli viikkoa aiemmin paistanut joulupikkuleipiä, toi minulle palan tuota arvokasta ja vaikeasti saatavaa paperia. Peltejä ei löytynyt alakerrastakaan, joten ei auttanut kuin käyttää isoja kakkuvuokia, joiden pohjalle levitetyn leivinpaperin päälle mahtui kerralla alle kymmenen korvapuustia. Niitäkään ei ollut omassa keittiössä, naapurissa kyllä.

Keittiömme varusteisiin ei kuulu tietenkään myöskään kaulinta, mutta sieppasin ikkunalta lasisen limsapullon siihen tarkoitukseen. Sattumalta meiltä oli leivontapäivänä taas vaihteeksi vesi poikki, mutta onneksi ystäväni, varsinainen pelastava enkeli, toi leivinpaperin lisäksi myös vettä, jolla lasisen kaulimen sai pestyä puhtaaksi. Hyppäsin hänen kaulaansa, koska olin niin kiitollinen ja onnellinen. 

Vielä oli yksi kysymysmerkki, nimittäin kuivahiivan oikea annostelu. Suomessahan kuivahiiva muistaakseni pakataan pieniin pusseihin, joten sopiva määrä on helppo laskea. Supermixin 125 gramman hiivapussin kanssa askarointi oli huomattavasti vaikeampaa. Ei auttanut muu kuin rynnätä nettikahvilaan ja toivoa, että joku viisaampi osaisi auttaa. Veljen kautta tavoitetulla äidillä oli onneksi vastaus kysymykseen, miten monta ruokalusikallista on 15–20 grammaa kuivahiivaa. Sanomattakin on varmasti selvää, että käytössä ei ollut mitään muita mittoja kuin teelusikat, ruokalusikat ja kahvikuppi. 

Ainesten metsästykseen ja tarvittavan välineistön kehittelyyn meni hyvinkin pari vuorokautta, mutta lopulta vaikutti siltä, että vaikeudet oli voitettu kovalla työllä ja – sanoisinpa myös että sisulla. Taikina kohosi hienosti ja suomalais-saksalaisena yhteistyönä väännetyt korvapuustit näyttivät hienoilta, kun työnsin ne uuniin. Mikä enää voisi mennä pieleen, etenkin kun olin esilämmittänyt uunia ja pyrkinyt ottamaan huomioon sen oikut? Tietenkin se, että tuo uuni, jota kukaan ei koskaan käytä ja josta mulla ei ollut mitään kokemusta, osoittautui täysin tehottomaksi. Ensin luulimme kaasun olevan lopussa, sillä ei ole tavallista, että yhden pellillisen paistamiseen kuluu kovin paljon yli puolta tuntia. Ei auttanut kuin palauttaa mieleen perulainen aikakäsitys ja ajatella, että kyllä minulla sunnuntai-iltana on vallan hyvin aikaa odotella, että kahdeksan pullaa paistuu kerrallaan valmiiksi kolmessa vartissa.

Entä millainen oli lopputulos? Korvapuustit paistuivat kypsiksi eikä pohjakaan kärähtänyt. Ne olivat kuitenkin kovahkoja eikä ulkonäkökään ollut aivan paras mahdollinen, jos nätisti sanotaan. Niin kauan pullaset olivat joutuneet odottamaan pöydällä vuoroaan päästä uuniin. Kyllä ne silti korvapuusteiksi tunnisti, eikä yksikään jäänyt syömättä!

Suurkaupungin humussa

Elämä toisen Tingon-reissun jälkeen oli tasaista hiljaiseloa, joten olin innoissani päästessäni viime viikolla kolmeksi päiväksi Limaan juhlimaan vapaaehtoisjärjestö BVBP:n 30-vuotista olemassaoloa. Alun perinhän mun ei edes pitänyt lähteä, mutta muutin mieltäni viime tipassa – onneksi! Lähdimme matkaan myöhään keskiviikkoiltana saksalaistyttöjen ja kahden isäntäperheiden edustajan kanssa ja saavuimme pääkaupunkiin varhain torstaiaamuna. Iloitsin siitä, että olin onnistunut torkahtamaan kahdeksi aamuyön tunniksi, vaikeasti univammainen kun olen. Suurkaupungin humu tuntui äärimmäisen virkistävältä, sillä mulla on pikkukaupunkitaustastani huolimatta varsin suurkaupunkilainen sielu. Mikä parasta, aurinkokin pilkahteli näkyviin ja sai Liman näyttäytymään aivan uudessa valossa.

Olimme kuulleet, että meillä olisi Limassa reilusti vapaa-aikaa emmekä joutuisi istuskelemaan kaiken aikaa kokouksissa ja osallistumaan viralliseen ohjelmaan kuten äänestyksiin, joissa meillä ei edes olisi äänioikeutta. Karu totuus paljastui kuitenkin heti hostelliin saavuttuamme; torstaista lauantaihin ohjelmaa olisi aamusta iltaan, ja meidän velvollisuus olisi olla paikalla. Emme voisi noin vain karata päivisin omille teillemme ja osallistua vain päätapahtumiin. Torstain vapaa iltapäivä muuttui siis kertaheitolla tunnin (!) iltalomaksi, mutten antanut sen laskea mielialaani.

Torstai-ilta oli varattu juhlinnalle, sillä silloin järjestettiin Ceremonia Central. Pynttäydyimme toiseksi parhaimpiimme, jotka oli repäisty äitini ehtymättömän vaatekaapin uumenista. On ihmeellistä, miten yhden ja saman naisen vaatteet voivat sopia kolmelle varsin erikokoiselle ja -muotoiselle naiselle ja koon 38 kenkä mennä jalkaan, joka on kokoa 43. Tilaisuus järjestettiin teknillisen yliopiston auditoriossa, ja laulu- ja tanssiesitysten lomassa kuulimme puheita, joissa muisteltiin Brigadan 30-vuotista taivalta. Tilaisuuden lopuksi meidät ulkomaalaisvapaaehtoiset esiteltiin lyhyesti. Mun väitettiin olevan Islannista, ja kun tuli vuoroni nousta seisomaan ja tervehtiä yleisöä, korjasin hyväntahtoisesti naureskellen, että oikeasti olen kyllä Suomesta. Käytännössä kaikki muut vapaaehtoiset olivat Kanadasta ja Saksasta, ja Islanti ja Suomi nyt ovat globaalista näkökulmasta tarkasteltuna ihan yksi ja sama asia! 

Perjantaina vapaata oli jo kolme ja puoli tuntia, joten ehdin nauttia Liman ihmeellisyyksistä kuten Tyynestämerestä enemmän kuin edellispäivänä. Illalla järjestettiin viikon päätapahtuma, Gran Gala de Cena, jota varten kaivoimme kasseistamme esiin kaikkein parhaat vetimet. Olin itsevarmuutta uhkuen pakannut rinkkaani Suomessa mustan juhlamekon suurlähestön itsenäisyyspäivän juhlaa varten, ja nyt tuli ensimmäinen mahdollisuus käyttää tuota pukua. Meitä oli vannotettu olemaan hostellilla kuudelta, jotta ehtisimme ajoissa seitsemältä alkavaan tilaisuuteen. Palasin hostellille hieman myöhässä, mutta olin kuitenkin jo kymmenessä minuutissa vaihtanut vaatteet ja valmis lähtöön. Jouduimme silti odottelemaan etanoita noin tunnin ennen kuin oikeasti pääsimme matkaan. Onneksi saksalaiset ovat mitä mainiointa seuraa silloin, kun pitää heittää sarkastisia kommentteja perulaisesta aikakäsityksestä.

Vartoessamme kadulla bussia yksi jos toinen ohi kävellyt limalainen mies meinasi törmätä lyhtypylvääseen, mikä on sinänsä koomista, koska luulisi, että suurkaupungissa on varsin yleistä nähdä lauma valkoisia naisia korkokengissä ja juhlavaatteissa. (Sitä en ollenkaan kiellä, etteivätkö parikymppiset vapaaehtoistytöt olisi todella todella somia.) Olimme perillä tunnin myöhässä, mikä ei haitannut ollenkaan, koska huolimatta kutsukorttiin painetuista sanoista, joiden mukaan tilaisuus ihan oikeasti alkaisi tasan seitsemältä, se pääsi käyntiin vasta paljon myöhemmin.

Illan ohjelmassa oli ruokaa, juomaa ja tanssia. Parhaiten mieleen jäänyt tapahtuma oli se, että onnistuin väsymyspäissäni hukkaamaan sanakirjani, mitä en kuitenkaan jaksanut harmitella. Hupaisaa oli myös jutella erään paikallisen nuorenmiehen kanssa, joka lopulta kysyi ikääni ja joutui sen selvittyä myöntämään, että hänellä on ikävuosia vain puolet siitä mitä mulla. En myöskään koskaan unohda aamuöistä kotimatkaa bussissa. Kohtelias nuorimies tarjosi mulle oitis istumapaikkansa, ja kun istahdin alas, viereisellä penkillä torkkunut mies heräsi ja tervehti mua kohteliaasti ennen kuin nukahti taas. Asioita, jotka saavat mut rakastamaan tätä maata ja sen ihmisiä!

Lauantaina äitini oli armollinen ja salli meille vapaata neljään saakka. Lähdimme juhlimaan Limassa asuvan saksalaisvapaaehtoisen 20-vuotissyntymäpäivää. Kävimme rannalla ja söimme ulkona. Ostin myös uuden sanakirjan, joka ei tietysti ikinä voi korvata alkuperäistä, sillä se on espanja – englanti eikä suomi – espanja. Olin jo kahtena edellisenä päivänä saanut ihailla Tyyntämerta, mutta nyt pääsin kastelemaan jalkani sen lämpimissä aalloissa ja kävelemään jalkapohjia korventavilla rantakivillä. Täydellistä! Vaikken olekaan mikään valtameri-ihminen, järviseudulla kasvaneena kaipaan vettä ympärilleni. Hienon päivän kruunasi se, että hostellille palattuamme äitini ilmoitti, että koska virallinen ohjelma on pahasti myöhässä, emme ehtisi käydä pakollisella nähtävyyskierroksella ja saisimme iltaloman. 

Viimeisenä iltana sain nauttia monista suurkaupungin huvituksista, joita ilman joudun vuorilla elämään, kuten esimerkiksi elävästä musiikista ja samanhenkisestä seurasta. En kiellä, ettenkö olisi ajatellut, miten paljon tutumpaa ja helpompaa olisi elää modernissa Limassa kuin Huánucossa, joka kaikella rakkaudella sanottuna on armoton takapajula juoruiluineen. Koska kuitenkin janoan haasteita ja haluan joutua muuttumaan ja sopeutumaan, on kasvattavampaa asua syrjäseudulla. Pääseehän täältä tarvittaessa viikonloppuisin pois, jos alkaa ahdistaa. Sitä paitsi Huánucossa mulla on jotain, mitä en koskaan voisi löytää suurkaupungista, nimittäin maailman ihanimmat vuoristoseutujen lapset, joiden ihmeellisyyttä rajallinen sanavarastoni ei riitä kuvaamaan.

ICYE-jengimme ja perulainen isäntä

Torstai-illan juhlahumua

Palapeli vuosituhattavoitteista

Saksalaisvapaaehtoiset ja minä perjantain illallisella

Tyynenmeren rannalla

Sail away from the safe harbor

Tingo Maríaan ja takaisin

Tällä viikolla torstai ja perjantai olivat vapaita, joten saimme Limasta vieraaksi kaksi saksalaista vapaaehtoista. Päätimme lähteä perjantaiaamuna naapurikaupunkiin Tingo Maríaan, jossa me huánucolaiset olimme käyneet kerran aikaisemminkin mutta joka oli uusi tuttavuus suurkaupunkilaisille. Tingoa pidetään porttina Amazonasin sademetsiin, ja se tunnetaan erityisesti luolasta nimeltä Cueva de las Lechuzas ja nukkuvan naisen siluettia muistuttavasta vuorijonosta nimeltä La Bella Durmiente.

Siinä missä Huánucossa on kuivaa ja kuumaa, ja tuuli puhaltaa silmät täyteen hiekkaa, jos unohtaa aurinkolasit kotiin, Tingo on vehreää sademetsävuoristoa. Kaupungissa on kosteankuumaa, ja sadekaudella se saattaa olla päiväkausia eristyksissä muusta maailmasta. Vesiputoukset, luolat ja trooppiset metsät tulvillaan hedelmäpuita salpaavat hengen vielä toisella ja luultavasti kolmannellakin käynnillä. Tingossa viljellään teetä, kahvia ja kaakaota, mutta ennen kaikkea kokaiinia.

Cueva de las Lechuzas

La Bella Durmiente, joka todellakin muistuttaa selvästi naishahmoa

Kysyimme perulaiselta ystävältä, mikä bussifirma olisi luotettava, sillä tiesimme osan olevan mukana kokaiinin salakuljetuksessa. Ystävä neuvoi valitsemaan Etnasan, sillä hänen ystävänsä työskentelee kyseisessä yhtiössä kuljettajana. Kuljettajaystävä oli kertonut, että linja-autot lähtevät tasatunnein, mutta päästyämme linja-autovarikolle selvisi, että vuoromme lähtisi vasta 7:30. Myöhemmin Peru-opasta lukiessani huomasin myös, että Etnasaa suositellaan välttämään, koska se on sekaantunut salakuljetukseen... Näppärästi kirjoittaja jättää kertomatta, onko mitään kilpailevaa yritystä, jonka palveluita voi käyttää turvallisin mielin, ellei halua valita taksia. Perulaisen ystävän näkökulmasta Etnasa on kuitenkin luotettava, jos hänen ystävänsä on sen palkkalistoilla, mikä on tietysti aivan ymmärrettävää logiikkaa.

Tingoon on matkaa 119 kilometriä, ja bussimatka kestää hyvinkin kolmesta neljään tuntia. Pilvet kelluvat vuorenhuippuja alempana, ja välillä ajoneuvokin on hetken pilvessä. Kuopat ja hidasteet lennättävät matkustajapolon tuon tuosta viisi senttiä ilmaan, joten nukkuminen on vaikeaa. Kun tie nousee 3 000 metriin ja auto sujahtaa läpi Carpishin tunnelin, silmiä ei enää edes malta ummistaa, sillä maisemat vievät kaiken huomion. Silmäni ovat jo tottuneet tavallisiin vuoriin, mutta Tingossa vuorijonon rinteillä kasvaa tiheää sademetsää, ja sen juurella virtaa ruskeana Huallaga-joki. Kapeilla, mutkaisilla vuoristoteillä toivoo, että kuljettaja on hereillä eikä ota tarpeettomia riskejä ohitellessaan rekkoja, joita reitillä riittää. Säännöllisin väliajoin vastaan tulee talorykelmiä, joiden pihoilla koirat torkkuvat, kanat tepastelevat ylpeinä poikastensa kanssa ja siat röhkivät ohiajaville autoille.  

Valitsimme majapaikaksemme saman hotellin kuin edellisellä reissullakin. Tällä kertaa tosin halusimme edullisemmat huoneet ja olimme valmiit käyttämään käytävän päässä olevia yleisiä vessoja ja suihkuja. Yövyin yhden hengen huoneessa, jonka hinta oli 15 solea eli noin viisi euroa. Perjantaina retkeilimme kansallispuistossa. Parque Nacional de Tingo María (180 km²) on maan toiseksi vanhin kansallispuisto. Matka oli ikimuistoinen, sillä mototaksista, jolla matkustin E:n kanssa, tyhjeni kumi loppumatkasta. Kuljettaja ohjasi vikuroivan ajokkinsa sopivasti kohdalle osuneen huoltoaseman pihaan ja me kömmimme ulos. Olisimme joutuneet pulittamaan kyydistä kaksi solea per nuppi, mutta koska päädyimme jalkamiehiksi, kuljettaja suostui laskemaan hintaa yhteen soleen. Matkaa perille oli enää parisataa metriä, ja naureskellen väitimme muille kävelleemme koko matkan. 

Hotelli Palacio, jonka pihalla papukaija huutelee holaa ja viheltelee

Noustessamme Cueva de las Lechuzasiin ihmettelemään luolassa eleleviä äänekkäitä lintuja (steatornis caripensis, esp. guácharo, engl. oilbirds) meinasimme törmätä musta-keltaiseen käärmeeseen, joka luikerteli paikalle ja sai etenkin perulaiset kavahtamaan nopeasti kauemmas, sillä he tiesivät sen olevan myrkyllinen. Luolasta poistuttuamme teimme kävelyretken kansallispuiston metsissä, jossa ihastelimme kaakaopapuja ja lopulta istuskelimme piknikillä banaaniruohojen alla. Palattuamme seurasimme muutaman perulaisen esimerkkiä ja pulahdimme vilvoittavaan savi- ja hiekkapohjaiseen jokeen. Vesi oli ruskeaa mutta puhdasta. Oli painostavan kuuma päivä, ja sanoin toivovani, että kokisin Perussa ollessani ainakin yhden kunnon ukonilman.

Hautovan kuuma ilma enteili ukkosta

Retkikunta patikoi

Kaakaopuu

Eläinten metsästys oli kielletty. Kun jatkoimme matkaa, näimme suojeltujen eläinten olevan laiduntavia lehmiä

Pikku koira ajoi meidät pois reviiriltään mutta osoittautui uteliaaksi ja hyväntahtoiseksi. Se 

tuli kutsumatta luokseni ja nuolaisi kumpaakin jalkaan

Viidakon väriloistoa

Mikä ei kuulu joukkoon?

Mielenkiintoinen piikikäs kasvi

Pulikoimassa virtaavassa vedessä

Paluumatkalla kaupunkiin ystävällinen kuljettaja pysäytti pyytämättä näköalapaikalle, josta räpsimme kuvia. Kilttiä!

Jompikumpi kaupungissa kohtaavista joista (Huallaga tai Monzón)

Aamun aikainen herääminen ja vähäisiksi jääneet yöunet alkoivat painaa jo kuuden maissa illalla. Olimme niin väsyneitä, että katukeittiössä illallistettuamme päätimme mennä nukkumaan. Disco sai tälläkin kertaa jäädä väliin, mutta vielä jonakin iltana jaksamme valvoa riittävän myöhään. Nukahdin lopulta puoli kymmeneltä, mutta heräsin jo muutaman tunnin kuluttua rankkaan sateeseen, kuumuuteen ja kumeaan ukkosen jyrinään. Toiveeni oli toteutunut nopeasti. Enpä ihan vähään aikaan muista kuulleeni niin komeaa ukkosta. Nukahdin pian, mutta heräilin säännöllisin väliajoin, sillä ukkosen lisäksi meteliä pitivät myös hotellin asukkaat, jotka möykkäsivät ilmeisesti rajuilmasta seottuaan.

Koska vielä aamulla satoi, arvoimme kauan, mitä tekisimme vai tekisimmekö mitään. Lopulta päätimme hommata jostakin mahdollisimman halvalla sadeasut ja lähteä sen jälkeen metsästämään kohtuuhintaista kyytiä Cueva de las Pavasiin. Koska olemme valkoisia ja meitä on monta, emme päässeet Tingossakaan kulkemaan kymmentä metriä ilman, että joku vähintään tervehti meitä, yleensä huusi tai vihelsi peräämme. Se ei kuitenkaan varsinaisesti ärsyttänyt, sillä kukaan ei yrittänyt käydä käsiksi tai tuppautunut seuraan vaan tyytyi ainoastaan huutelemaan ja tuijottamaan. Enemmän harmitti kaksoishinnoittelu, jälleen kerran. Mototaksikyytien hinnoista joutui aina käymään tiukan neuvottelun ennen kyytiin astumista. Lähes aina oli tunne, että joutuu maksamaan enemmän kuin paikalliset.

Onneksi apuun ehätti hotellin ystävällinen henkilökunta. Kun lähdimme lauantain nähtävyyskierrokselle, eräs naispuolinen työntekijä värväytyi pyytämättä oppaaksemme. Hän johdatti meidät rautakauppaan edullisille sadeviittaostoksille. Saimme maksimaalisen huomion liihotellessamme paikasta toiseen valkoisissa muoviponchoissamme, jotka naurattivat eniten meitä itseämme. Toiseksi nainen vei meidät paikkaan, josta minibussit lähtevät ja neuvotteli hinnasta. Lopulta köröttelimme Cueva de las Pavasiin samaan hintaan kuin paikallisetkin. Jo edellispäivänä olimme ihmetelleet, mihin kaikki moskiitot ovat kadonneet, sillä edellisellä reissulla ne olivat kiusanneet meitä herkeämättä. Nyt saimme kävellä pauhaavan joen rantaa myötäilevää, jättiläismäisten puiden reunustamaa käytävää kaikessa rauhassa.  

Sarjassamme niksejä Pirkkaan: sadevaateostoksilla rautakaupassa

Cueva de las Pavas

Joko me olemme pieniä tai kasvit isoja

Usvaa sademetsän yllä

Vähitellen sadekin lakkasi ja ilma alkoi muuttua taas tukalan kuumaksi. Lounaaksi söimme vielä viidakon herkkuja, joista pidän huomattavasti enemmän kuin ylämaiden keittiöstä, jossa pääosaa näyttelevät päivästä toiseen uupumattomasti riisi, peruna ja kana. Puoli kolmelta olimme valmiita palaamaan takaisin Huánucoon, kotiin. 

Edellisellä reissulla poliisi pysäytti taksimme kotimatkalla kolmesti tarkistaakseen takakontin sisällön. Tällä kertaa meidät ratsattiin paluumatkalla vain kerran, ja silloinkin hyvin pintapuolisesti, sillä emme edes joutuneet poistumaan bussista eikä laukkujamme tutkittu. Huánuco - Tingo María-väliä ei suositella matkustamaan pimeän aikaan, vaikka laittomiin bisneksiin kytkeytyvä väkivalta ja terrorismi sivullisia kohtaan onkin harvinaista. Tälläkin kertaa paluu sujui ongelmitta. Maisemia tuijotellessani tunsin itseni jälleen kerran erittäin etuoikeutetuksi, kun olen päässyt tällaisille seuduille.

Sukellus pilvien sekaan paluumatkalla

Kulttuurishokista ja sen selättämisestä

Kulttuurishokki on kärjistetty termi, jolla tarkoitetaan vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen aiheuttamaa stressiä, joka voi johtua tästä elämänmuutoksesta.

Olin perehtynyt kulttuurishokkiin teoriatasolla jo opiskeluaikoinani. Olin kuullut monta tarinaa vieraaseen kulttuuriin sopeutumisesta ja erilaisista kompastuskivistä, joita matkan varrella on. Peruun tullessani osasin odottaa alkuhuumaa, jonka aikana kaikki tuntuisi hurmaavan erilaiselta kuin kotimaassa. Tiesin myös, että joidenkin viikkojen kuluttua minut valtaisi turhautuminen kaikkeen siihen, mikä oli alkuun tuntunut ihanan erilaiselta ja eksoottiselta. Miksi ihmiset käyttäytyvät näin kummallisesti eivätkä puhu asioista suoraan? Miksi lupauksia ei pidetä? Kuinka on mahdollista, että joku ihminen on poikkeuksetta tunnin tai kaksi myöhässä kaikista tapaamisista eikä edes pahoittele sitä? Onko mahdollista, että aikuiset ihmiset pitävät mua hieman yksinkertaisena, koska en osaa sujuvasti heidän äidinkieltään? 

Kun tuosta vaiheesta sinnikkään ponnistelun jälkeen pääsisi yli, alkaisi sopeutuminen. Uusi kulttuurinen kieli ei tuntuisikaan enää oudolta vaan sen kielioppi alkaisi hahmottua ja näyttää loogiselta. Ihmisten toimintaa ja sen motiiveja alkaisi ymmärtää, aluksi käsittämättömältä tuntuneen kulttuurin kiemurat avautuisivat. Sitä myöntäisi itselleen, että voihan näinkin ajatella ja elää, eikä tämä tapa ole yhtään sen huonompi kuin omanikaan. Ehkä jopa huomaamattaan omaksuisi perulaisia tapoja. Kotiin palattua koittaisi uusi shokki, vaikka toki kaikki tuntuisi Suomessa ensi alkuun aivan ihastuttavan helpolta ja vaivattomalta.

Ennen muuttoa ulkomaille on helppoa kuvitella, että jos tiedostan jo etukäteen ne asiat, jotka todennäköisesti aiheuttavat eniten hankaluuksia, noiden asioiden kanssa ei tarvitse tapella perille päästyään. Niitä on osannut odottaa ja niihin tottuu nopeasti. Väärin. Vasta kokemus opettaa, eikä aina sekään. Joka paikkaan etuajassa säntäävän ihmisen ei hiisi vieköön ole helppoa tottua joustavaan aikakäsitykseen, eikä suoran puheen ystävä osaa tulkita ihmisiä, jotka käyttävät epäsuoria kommunikaatiostrategioita.

Miksi on vaikeaa myöntää itselleen olevansa aivan samanlainen kuin muutkin, täysin ennalta-arvattava omissa reaktioissaan? Miksen heti tajunnut, että kyse on ”vain” kulttuurishokista, kun aloin tuntea väsymystä, ärtymystä, turhautumista, halua käpertyä sikiöasentoon ja hautautua parisänkyni peitteiden uumeniin nukkumaan? Ehkä siksi, etten ollut surullinen, en itkenyt, en kaivannut kotiin tuttujen ihmisten pariin. Pintatasolla asiat näyttivät olevan ihan hyvin. Silti en missään nimessä ollut oma, uusista asioista ja ihmisistä helposti innostuva itseni. Tunsin oloni usein hieman epämukavaksi, ulkopuoliseksikin, ja jouduin pinnistelemään uuden kielen ja uusien ihmisten kanssa.

Toipuminen alkoi siitä, kun viimein tiedostin, mikä minua vaivaa. Raudanpuutteen sijaan kärsinkin siitä, että minulla oli pahoja puutteita perulaisen kulttuurin ymmärtämisessä. Tajusin, että ainoa tapa selättää kielteiset tunteet ja päästä eteenpäin on jatkaa itsepintaisesti kieli- ja kulttuuriopintoja, nauttia arjen rutiineista, olla sosiaalinen ja hakeutua ihmisten seuraan. Kuitenkin mun pitäisi samanaikaisesti lakata olemasta itseäni kohtaan niin ankara ja vaativa, vaikka jotkut muut tuntuisivatkin sitä olevan.

Spinning-harrastus auttaa tyhjentämään pään ja tuo hyvän olon. Kävelyretket joenrannan vehreydessä piristävät, samoin perjantai-iltojen kokanlehtiteehetket ja vuorikiipeily saksalaisten vapaaehtoistoverien kanssa. Mieltä virkistää myös nähdä, miten innoissaan työpaikkani lapset juoksevat mua vastaan, kun lähestyn toria tai leikkivät kanssani kuurupiiloa toripöytien välissä.

Oman edistymisen huomaa jo: Olo on vireämpi eikä unentarve enää niin valtava. Asiakaspalvelutilanteita ei enää useimmiten joudu käymään mielessään läpi etukäteen, ja saatan jopa aloittaa rupattelun tuntemattomien kanssa kuten Suomessakin. Hauskinta on, kun alkaa ymmärtää perulaisten vitsailua ja pystyy jo itsekin vähän pilailemaan vieraalla kielellä. Töissä kykenen opettamaan asioita espanjaksi, kun vain valmistaudun ennakkoon.

Olen myös myöntänyt itselleni, ettei elo Suomessakaan ole aina niin auvoista. Jopa omassa lähipiirissäni on kroonisia myöhästelijöitä. Tyhjiä lupauksia annetaan. Kahjoja riittää liikenteessä joka maassa. Liiallinen yleistäminen ja kansallisilla stereotypioilla mässäily saa olon ehkä hetkellisesti kohenemaan mutta ei helpota sopeutumisessa. Perulaisiinkin pitäisi suhtautua ennen kaikkea yksilöinä. 

Isäntäperheeni koti tuntuu jo minunkin kodiltani, ja koen olevani osa perhettä. Samalla tavalla kun ihminen lähes poikkeuksetta antaa lähes mitä vain anteeksi perheenjäsenilleen, minäkin olen hyväksynyt hullunkurisen perheeni sellaisenaan. En pahastu höösäämisestä ja ruokavaliota koskevista neuvoista. En ylläty, kun anarkistinen äitini aloittaa viikkosiivouksen myöhään perjantai-iltana, luukuttaa poppia stereoista ja laskee letkulla vettä kivilattialle niin, että siinä saa kahlata nilkkoja myöten.

En ole mikään maailman pahin hienohelma tai kovin vaativainen. Perustarpeiden tyydyttyminen on mulle tärkeintä. Olen silti yllättynyt siitä, miten rauhallisesti suhtaudun viikon kestävään vesikatkokseen, kylmiin suihkuihin, useimmiten tyhjään jääkaappiin, rakennuspölyn keskellä elämiseen – jopa netittömään kotiin. Kuten arvelin jo ennen Peruun lähtöä, mun on helpompi sopeutua vaatimattomaan kuin yläluokkaiseen elämään. Totun helpommin torakoihin kuin palvelusväkeen. (Ainakin luulen niin. Vain torakoista on kokemusta.)

Olen hyvin pitkälti valmis elämään maassa maan tavalla, vaikka suomalainen identiteettini luonnollisesti on ja pysyy ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni ylpeä maastani. On hieman vaikeaa olla olematta, kun kuulee jatkuvasti kotimaansa ja etenkin sen koululaitoksen ylistystä... Yhdessä asiassa en kuitenkaan ole valmis joustamaan; en pysty siirtymään perulaiseen ruokavalioon eli syömään päivittäin kanaa perunan ja riisin kera, sillä se alkoi tökkiä jo parin viikon jälkeen! 

Nämä ihanat Huánucon maisemat eivät onneksi aiheuta kulttuurishokkia vaan olen jo täysin sopeutunut niihin. ;-)

Elämä ilman työtä on kuin housut ilman vyötä

Yksi vapaaehtoistyöntekijäksi lähtevän suurimmista peloista on se, että työmaalla joutuisi syystä tai toisesta olemaan tyhjän panttina. Vaikka kukaan tuskin haluaa raataa itseään henkihieveriin etenkään työssä, josta ei makseta palkkaa, ei toimettomuus ole yhtään sen houkuttelevampi vaihtoehto. Halvemmaksi tulisi jäädä kotimaahan pyörittelemään turhautuneena peukaloitaan. Tuntuu, ettei läheskään kaikissa vapaaehtoistyöpaikoissa ole kunnolla mietitty vapaaehtoisen roolia ja työnkuvaa. Työnohjausta ei myöskään aina ole. Vapaaehtoinen tuntee jäävänsä yksin ja kokee, että hänen odotetaan itse kehittelevän itselleen tekemistä.

Hakiessani vapaaehtoiseksi halusin tehdä töitä nimenomaan lasten ja nuorten parissa. Siihen oli useita syitä: Ensiksikin olen työskennellyt Suomessa kasvatus- ja opetusalalla. Toiseksi ajattelin, että alun kielitaidottomuus ei näissä tehtävissä välttämättä haittaisi niin paljon, sillä lapset kyllä olisivat kärsivällisiä opettajia ja heidän kanssaan espanjan oppisi nopeasti. Kolmanneksi ajattelin, että haluan työpaikan, jossa voin oikeasti olla hyödyksi ja päästä heti alusta saakka työhön käsiksi. En suoraan sanottuna tule toimeen byrokratian ja paperinpyörittelyn kanssa, vaan kaipaan toimintaa, ääntä ja elämää ympärilleni.

Lapsityöläisten parissa ahkerointi on osoittautunut työksi, jossa viihdyn. Lapset ovat ottaneet minut vastaan paremmin kuin olisin uskaltanut ikinä toivoa. Torille on joka aamu mukavaa lähteä. En tiedä, onko tämän myöntäminen hieman säälittävää, mutta joskus harmittaa, että arkipäivät menevät niin nopeasti ja pian on taas perjantai ja joutuu olemaan kolme päivää erossa oppilaista. On vaikea sanoin kuvata, miltä tuntuu, kun luokkaan saapuu tenava, jonka silmät alkavat säihkyä hänen nähdessään minut. Seuraavaksi hän ryntää halaamaan mua. Tai kun varhaisteinit päivä toisensa jälkeen vaativat, että lähden iltapäivän päätteeksi hyppimään heidän kanssaan narua torin laidalle. Olen myös löytänyt itsestäni aivan uuden puolen ja oivaltanut, että matematiikka ja sen opettaminen voi olla oikeastaan aika hauskaa.

Oli myös mahtavaa nähdä, miten innoissaan jokaikinen lapsi mukulasta teiniin oli niinä parina päivänä, joina askartelimme villalangasta tupsuja. Koska en ole mikään käsityönero, olin viettänyt kolme kauhunsekaista päivää miettien pääni puhki, mitä ihmettä voisimme askarrella yhdessä. Lapset varmasti osaisivat mitä vain, mutta minusta ei olisi neuvomaan kuin yksinkertaisimpia käsitöitä, sillä ilman äitini apua suorittaisin varmasti vielä tänäkin päivänä ehtoja yläasteen tekstiilikäsityöstä. Kaikki villalangan ja kartongin ostamisesta tupsujen väkertämiseen sujui kuitenkin sulavasti kuin tanssi.

On ollut hienoa, että meidät vapaaehtoiset on alusta saakka otettu täysivaltaisina mukaan Inabifin maanantaiaamujen suunnittelupalavereihin ja meitä on kannustettu kertomaan toiveemme ja parannusehdotuksemme. Jos kielitaito mahdollistaisi sen, saisin varmasti jo nyt aivan vapaasti ottaa enemmän vastuuta opettamisesta ja kehitellä vaikka mitä työpajoja ja teemapäiviä. Uskon, että kun espanja pian taittuu paremmin, alamme lasten kanssa tehdä puheviestintään ja ilmaisutaitoon liittyviä harjoituksia. Englantia voisi myös opiskella luovilla tavoilla. Jatkossa ei olisi hullumpi idea myöskään kehitellä saksalaisvapaaehtoisten kanssa erilaisia virkistyspäiviä ja tehostaa yhteistyötä kolmen eri torin välillä. On hauskaa, kun päässä vilisee ideoita, joita voi toteuttaa tulevaisuudessa. Leipääntyminen ei ainakaan ihan heti uhkaa.

Lasten kanssa kävelyllä juhlistamassa kevään alkamista 

Tangramien kimpussa