Mutkia ja metkuja Perunmaalla: Suurkaupungin humussa

Elämä toisen Tingon-reissun jälkeen oli tasaista hiljaiseloa, joten olin innoissani päästessäni viime viikolla kolmeksi päiväksi Limaan juhlimaan vapaaehtoisjärjestö BVBP:n 30-vuotista olemassaoloa. Alun perinhän mun ei edes pitänyt lähteä, mutta muutin mieltäni viime tipassa – onneksi! Lähdimme matkaan myöhään keskiviikkoiltana saksalaistyttöjen ja kahden isäntäperheiden edustajan kanssa ja saavuimme pääkaupunkiin varhain torstaiaamuna. Iloitsin siitä, että olin onnistunut torkahtamaan kahdeksi aamuyön tunniksi, vaikeasti univammainen kun olen. Suurkaupungin humu tuntui äärimmäisen virkistävältä, sillä mulla on pikkukaupunkitaustastani huolimatta varsin suurkaupunkilainen sielu. Mikä parasta, aurinkokin pilkahteli näkyviin ja sai Liman näyttäytymään aivan uudessa valossa.

Olimme kuulleet, että meillä olisi Limassa reilusti vapaa-aikaa emmekä joutuisi istuskelemaan kaiken aikaa kokouksissa ja osallistumaan viralliseen ohjelmaan kuten äänestyksiin, joissa meillä ei edes olisi äänioikeutta. Karu totuus paljastui kuitenkin heti hostelliin saavuttuamme; torstaista lauantaihin ohjelmaa olisi aamusta iltaan, ja meidän velvollisuus olisi olla paikalla. Emme voisi noin vain karata päivisin omille teillemme ja osallistua vain päätapahtumiin. Torstain vapaa iltapäivä muuttui siis kertaheitolla tunnin (!) iltalomaksi, mutten antanut sen laskea mielialaani.

Torstai-ilta oli varattu juhlinnalle, sillä silloin järjestettiin Ceremonia Central. Pynttäydyimme toiseksi parhaimpiimme, jotka oli repäisty äitini ehtymättömän vaatekaapin uumenista. On ihmeellistä, miten yhden ja saman naisen vaatteet voivat sopia kolmelle varsin erikokoiselle ja -muotoiselle naiselle ja koon 38 kenkä mennä jalkaan, joka on kokoa 43. Tilaisuus järjestettiin teknillisen yliopiston auditoriossa, ja laulu- ja tanssiesitysten lomassa kuulimme puheita, joissa muisteltiin Brigadan 30-vuotista taivalta. Tilaisuuden lopuksi meidät ulkomaalaisvapaaehtoiset esiteltiin lyhyesti. Mun väitettiin olevan Islannista, ja kun tuli vuoroni nousta seisomaan ja tervehtiä yleisöä, korjasin hyväntahtoisesti naureskellen, että oikeasti olen kyllä Suomesta. Käytännössä kaikki muut vapaaehtoiset olivat Kanadasta ja Saksasta, ja Islanti ja Suomi nyt ovat globaalista näkökulmasta tarkasteltuna ihan yksi ja sama asia!

Perjantaina vapaata oli jo kolme ja puoli tuntia, joten ehdin nauttia Liman ihmeellisyyksistä kuten Tyynestämerestä enemmän kuin edellispäivänä. Illalla järjestettiin viikon päätapahtuma, Gran Gala de Cena, jota varten kaivoimme kasseistamme esiin kaikkein parhaat vetimet. Olin itsevarmuutta uhkuen pakannut rinkkaani Suomessa mustan juhlamekon suurlähestön itsenäisyyspäivän juhlaa varten, ja nyt tuli ensimmäinen mahdollisuus käyttää tuota pukua. Meitä oli vannotettu olemaan hostellilla kuudelta, jotta ehtisimme ajoissa seitsemältä alkavaan tilaisuuteen. Palasin hostellille hieman myöhässä, mutta olin kuitenkin jo kymmenessä minuutissa vaihtanut vaatteet ja valmis lähtöön. Jouduimme silti odottelemaan etanoita noin tunnin ennen kuin oikeasti pääsimme matkaan. Onneksi saksalaiset ovat mitä mainiointa seuraa silloin, kun pitää heittää sarkastisia kommentteja perulaisesta aikakäsityksestä.

Vartoessamme kadulla bussia yksi jos toinen ohi kävellyt limalainen mies meinasi törmätä lyhtypylvääseen, mikä on sinänsä koomista, koska luulisi, että suurkaupungissa on varsin yleistä nähdä lauma valkoisia naisia korkokengissä ja juhlavaatteissa. (Sitä en ollenkaan kiellä, etteivätkö parikymppiset vapaaehtoistytöt olisi todella todella somia.) Olimme perillä tunnin myöhässä, mikä ei haitannut ollenkaan, koska huolimatta kutsukorttiin painetuista sanoista, joiden mukaan tilaisuus ihan oikeasti alkaisi tasan seitsemältä, se pääsi käyntiin vasta paljon myöhemmin.

Illan ohjelmassa oli ruokaa, juomaa ja tanssia. Parhaiten mieleen jäänyt tapahtuma oli se, että onnistuin väsymyspäissäni hukkaamaan sanakirjani, mitä en kuitenkaan jaksanut harmitella. Hupaisaa oli myös jutella erään paikallisen nuorenmiehen kanssa, joka lopulta kysyi ikääni ja joutui sen selvittyä myöntämään, että hänellä on ikävuosia vain puolet siitä mitä mulla. En myöskään koskaan unohda aamuöistä kotimatkaa bussissa. Kohtelias nuorimies tarjosi mulle oitis istumapaikkansa, ja kun istahdin alas, viereisellä penkillä torkkunut mies heräsi ja tervehti mua kohteliaasti ennen kuin nukahti taas. Asioita, jotka saavat mut rakastamaan tätä maata ja sen ihmisiä!

Lauantaina äitini oli armollinen ja salli meille vapaata neljään saakka. Lähdimme juhlimaan Limassa asuvan saksalaisvapaaehtoisen 20-vuotissyntymäpäivää. Kävimme rannalla ja söimme ulkona. Ostin myös uuden sanakirjan, joka ei tietysti ikinä voi korvata alkuperäistä, sillä se on espanja – englanti eikä suomi – espanja. Olin jo kahtena edellisenä päivänä saanut ihailla Tyyntämerta, mutta nyt pääsin kastelemaan jalkani sen lämpimissä aalloissa ja kävelemään jalkapohjia korventavilla rantakivillä. Täydellistä! Vaikken olekaan mikään valtameri-ihminen, järviseudulla kasvaneena kaipaan vettä ympärilleni. Hienon päivän kruunasi se, että hostellille palattuamme äitini ilmoitti, että koska virallinen ohjelma on pahasti myöhässä, emme ehtisi käydä pakollisella nähtävyyskierroksella ja saisimme iltaloman.

Viimeisenä iltana sain nauttia monista suurkaupungin huvituksista, joita ilman joudun vuorilla elämään, kuten esimerkiksi elävästä musiikista ja samanhenkisestä seurasta. En kiellä, ettenkö olisi ajatellut, miten paljon tutumpaa ja helpompaa olisi elää modernissa Limassa kuin Huánucossa, joka kaikella rakkaudella sanottuna on armoton takapajula juoruiluineen. Koska kuitenkin janoan haasteita ja haluan joutua muuttumaan ja sopeutumaan, on kasvattavampaa asua syrjäseudulla. Pääseehän täältä tarvittaessa viikonloppuisin pois, jos alkaa ahdistaa. Sitä paitsi Huánucossa mulla on jotain, mitä en koskaan voisi löytää suurkaupungista, nimittäin maailman ihanimmat vuoristoseutujen lapset, joiden ihmeellisyyttä rajallinen sanavarastoni ei riitä kuvaamaan.