Korvapuusteja huánucolaisittain

Vaikka olin leiponut pullaa vain kahdesti koko elämäni aikana, kardemummapurtilo löysi silti tiensä rinkkaani, kun pakkailin sitä elokuun alussa. Eihän elämässä voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi kituuttelemaan kokonaisen vuoden ilman yhden yhtä korvapuustia!

Huánucossa tuttavapiiriini kuuluu tasan kaksi ihmistä jotka leipovat, nimittäin saksalaiset vapaaehtoistoverini. En laske mukaan leipuria, jonka luona toinen heistä asuu, sillä hänelle kakkujen valmistus on työtä, meille rentouttava ajanviete. Syrjäisessä pikkukaupungissa on niin vähän huvituksia, että lettujen valmistus tai tikkupullan paistaminen kotipihan perällä on joskus suoranaista terapiaa.

Paikalliset ovat laiskoja leipomaan. Kakut ja pikkuleivät ostetaan valmiina konditoriasta, enkä ole vielä kuullut kenestäkään, joka olisi leiponut itse täytekakun juhliin. Täkäläiset täytekakut ovat usein imeliä sekä väritykseltään että maultaan. Mekin rohkeina testasimme konditorian leivonnaisia, kunnes toisen kerran jälkeen erään meistä vatsa ilmoitti, että vastaisuudessa kyseisen paikan herkut on kierrettävä kaukaa. Kuulimme, ettemme suinkaan ole ainoita, jotka ovat sairastuneet tuon konditorian leipomuksista, jotka ilmeisesti lojuvat lämpimässä vitriinissä päivätolkulla. Hieman ihmettelimmekin, miksei ystävällisen oloinen työntekijä suostunut myymään meille tahtomiamme suklaakakkupaloja vedoten siihen, että ne ovat aika vanhoja.

Omatekoiset leivonnaiset ovat turvallisin valinta, joten minäkin päätin lähestyvän joulun innoittamana kokeilla, onnistuisiko korvapuustien paistaminen kaasu-uunissa. Kaivoin esiin reseptin ja aloin pähkäillä, mistä löytäisin kaikki ainekset tai edes suurimman osan niistä. Täällähän ei ole kuin yksi supermarket, ja senkään valikoima ei päätä huimaa. Kuivahiivan, kananmunat ja kanelin löysin kaupasta. Torilta tarttui mukaan vehnäjauhoja, joiden oikeasta karkeusasteesta joutui nyt tinkimään. Pääasia, että vilja oli oikea. Margariinia ostin lähipuodista, mutta aloitettuamme valmistusprosessin huomasin sen olevan aivan liian suolaista leipomiseen. Jouduimme siis turvautumaan öljyyn, mutta se oli vastaan tulleista ongelmista selvästi pienimpiä. Fariini- ja raesokeri jäivät sattuneista syistä pois näistä korvapuusteista.

Tein kiltisti kotiläksyni ja selvitin, millä konstilla kaasu-uunipulla onnistuu, sillä useinhan leivonnaisten pohja kärtsähtää mutta muuten ne jäävät vaaleiksi. Vilkaisu uuniin osoitti, että uunipeltejä ei ollut. Kukapa niitä tarvitsisi huushollissa, jossa ainoa ruoanlaitosta ja leipomisesta kiinnostunut ihminen on vapaaehtoistyöntekijä Suomesta. Äitini sanoi, että peltejä saisi kyllä lainaan alakerrasta. Toinen kysymysmerkki oli leivinpaperi. Ilmeni, että sitä myydään tasan yhdessä paikassa. Lopulta ystäväni, joka oli viikkoa aiemmin paistanut joulupikkuleipiä, toi minulle palan tuota arvokasta ja vaikeasti saatavaa paperia. Peltejä ei löytynyt alakerrastakaan, joten ei auttanut kuin käyttää isoja kakkuvuokia, joiden pohjalle levitetyn leivinpaperin päälle mahtui kerralla alle kymmenen korvapuustia. Niitäkään ei ollut omassa keittiössä, naapurissa kyllä.

Keittiömme varusteisiin ei kuulu tietenkään myöskään kaulinta, mutta sieppasin ikkunalta lasisen limsapullon siihen tarkoitukseen. Sattumalta meiltä oli leivontapäivänä taas vaihteeksi vesi poikki, mutta onneksi ystäväni, varsinainen pelastava enkeli, toi leivinpaperin lisäksi myös vettä, jolla lasisen kaulimen sai pestyä puhtaaksi. Hyppäsin hänen kaulaansa, koska olin niin kiitollinen ja onnellinen. 

Vielä oli yksi kysymysmerkki, nimittäin kuivahiivan oikea annostelu. Suomessahan kuivahiiva muistaakseni pakataan pieniin pusseihin, joten sopiva määrä on helppo laskea. Supermixin 125 gramman hiivapussin kanssa askarointi oli huomattavasti vaikeampaa. Ei auttanut muu kuin rynnätä nettikahvilaan ja toivoa, että joku viisaampi osaisi auttaa. Veljen kautta tavoitetulla äidillä oli onneksi vastaus kysymykseen, miten monta ruokalusikallista on 15–20 grammaa kuivahiivaa. Sanomattakin on varmasti selvää, että käytössä ei ollut mitään muita mittoja kuin teelusikat, ruokalusikat ja kahvikuppi. 

Ainesten metsästykseen ja tarvittavan välineistön kehittelyyn meni hyvinkin pari vuorokautta, mutta lopulta vaikutti siltä, että vaikeudet oli voitettu kovalla työllä ja – sanoisinpa myös että sisulla. Taikina kohosi hienosti ja suomalais-saksalaisena yhteistyönä väännetyt korvapuustit näyttivät hienoilta, kun työnsin ne uuniin. Mikä enää voisi mennä pieleen, etenkin kun olin esilämmittänyt uunia ja pyrkinyt ottamaan huomioon sen oikut? Tietenkin se, että tuo uuni, jota kukaan ei koskaan käytä ja josta mulla ei ollut mitään kokemusta, osoittautui täysin tehottomaksi. Ensin luulimme kaasun olevan lopussa, sillä ei ole tavallista, että yhden pellillisen paistamiseen kuluu kovin paljon yli puolta tuntia. Ei auttanut kuin palauttaa mieleen perulainen aikakäsitys ja ajatella, että kyllä minulla sunnuntai-iltana on vallan hyvin aikaa odotella, että kahdeksan pullaa paistuu kerrallaan valmiiksi kolmessa vartissa.

Entä millainen oli lopputulos? Korvapuustit paistuivat kypsiksi eikä pohjakaan kärähtänyt. Ne olivat kuitenkin kovahkoja eikä ulkonäkökään ollut aivan paras mahdollinen, jos nätisti sanotaan. Niin kauan pullaset olivat joutuneet odottamaan pöydällä vuoroaan päästä uuniin. Kyllä ne silti korvapuusteiksi tunnisti, eikä yksikään jäänyt syömättä!