Día Mundial contra el Trabajo Infantil 12.6.

Maailmassa on noin 250 miljoonaa lapsityöläistä. Kansainvälinen lapsityön vastainen päivä saattaa suomalaiselta mennä herkästi ohi korvien, koska ongelma ei näy oman kaupungin kaduilla ja toreilla. Perussa, jossa joka kolmas kansalainen luokitellaan köyhäksi, kansainvälisen työjärjestön (ILO) julistama päivä sen sijaan noteerataan näyttävästi mediassa, eikä varmasti kukaan voi kyseenalaistaa aiheen tärkeyttä. Meillä Huánucossakin järjestettiin keskiviikkona toritapahtuma, jossa muistutettiin lasten oikeudesta leikkiin, lepoon ja koulunkäyntiin.

Perun lapsityöongelma on Latinalaisen Amerikan huolestuttavimpia ja suuri koko maailman mittakaavassa. Eri lähteet tarjoavat hieman toisistaan poikkeavia lukuja, mutta karkeasti voidaan sanoa, että kolmannes maan 6 - 17-vuotiaista lapsista ja nuorista tekee töitä. Laillinen työikä on niinkin alhainen kuin 14 vuotta. Osa käy lisäksi koulua sen minkä ehtii ja jaksaa, mutta joukossa on myös 400 000 lasta, joilla ei kokoaikaisen työnteon takia ole mahdollisuutta koulunkäyntiin. Karmeinta on se, että työ rakennuksilla ja kaivoksissa vaarantaa pahimmillaan paitsi lapsen terveyden myös hengen.

Heinäkuussa 2012 maan hallitus käynnisti 13 miljoonaa dollaria maksaneen ohjelman, jonka tavoite on vähentää lapsityövoiman käyttöä ja parantaa esimerkiksi maatalouden kannattavuutta, jotta lapset pääsisivat pellolta pulpettiin. Yhdysvaltain hallituksen rahoittaman nelivuotisen pilottiohjelman on tarkoitus auttaa 6 000 lasta ja 500 nuorta, jotka asuvat Perun köyhimpiin kuuluvilla seuduilla Junínissa, Pascossa ja Huancavelicassa. Junín on Huánucon naapurimaakunta, eivätkä lasten oikeudet valitettavasti taida olla sen paremmalla tolalla täällä meilläkään.

Lapsityövoima kuten moni muukaan ilmiö ei mustavalkoinen. Miljoona perulaisnuorta on pakotettuja osallistumaan äärimmäisessä köyhyydessä elävän perheensä elatukseen. Lapsityö ei katoa kielloilla, vaan sen perimmäisiin syihin vaikuttamalla. Ohjelman johtajan mukaan kevyt työ, joka ei haittaa nuoren koulutyötä voisi olla edelleen salittua. Jos nuoret joutuvat töihin, työolojen pitää ainakin olla hyvät. Ikävä kyllä lapsityöongelma ei merkittävästi helpotu, ellei etenkin syrjäseutujen tyollisyys- ja toimeentulomahdollisuuksia saada tuntuvasti parannetuksi. Lisäksi tarvitaan asennemuutosta; kansa pitää saada vakuuttuneeksi siitä, että koulu on lapsen paikka ja opiskelu väylä valoisampaan ja turvatumpaan tulevaisuuteen.

Tanssiesityksiä - mitäs muutakaan, kun Perussa ollaan

Tapahtumaan osallistuvat lapset olivat kehitelleet koulussa lapsityön vastaisia iskulauseita

Yachay Huánuco

Yachay on quechuaa ja tarkoittaa oppimista tai tietämistä 

Kymmenen sivua englannin läksyjä

Törmään työssäni jatkuvasti samaan havaintoon: perulaislapsilla on paljon kotitehtäviä ja osa niistä suomalaisesta näkökulmasta katsottuna täysin järjettömiä. Vai mitä sanotte siitä, että lasten täytyy päivä toisensa perään kopioida koulukirjojen sivuja vihkoihinsa? Kyllä vain! Mekaanisen opetustekstien kopioimisen tarkoitus on opettaa mitä - kärsivällisyyttä ja itsekuria? Kysyin eräältä teinitytöltä, mitä hänelle jää mieleen kirjoitusurakan jälkeen. Kuulemma ei yhtään mitään. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista jutella jonkun paikallisen luokanopettajan kanssa aiheesta ja kysyä, mistä kopioinnissa on kysymys. Luultavasti niin tehdään, koska niin on aina tehty.

Tiesin ennen tänne tuloa, että suomalaiskouluissa annetaan poikkeuksellisen vähän läksyjä. Silti olen ollut aika yllättynyt nähdessäni, millaiset määrät kotitehtäviä nykyisillä oppilaillani pahimmillaan on.  Aamuvuoroni kestää kaksi tuntia. Eilisaamuna katselin, miten 11-vuotias poika hikoili espanjan tehtäviensä parissa koko kaksituntisen. Selvisi, että hänellä oli myös seitsemän sivua matematiikan läksyjä, mutta vasta tänään meillä oli aikaa avata matematiikan vihko. Kun pojan piti lähteä valmistautumaan iltapäivällä alkavaan koulupäiväänsä, olimme saaneet tehdyksi vasta neljä sivua. Toivottavasti pojalla on aikaa jatkaa läksyjen parissa myöhään illalla koulun jälkeen ja toivottavasti hänellä on vanhemmat, jotka pystyvät neuvomaan. 

Suurimmalle osalle oppilaistamme tehtävänannot täytyy selittää omin sanoin, koska ne eivät avaudu muuten. Vaikeimpia ellei peräti mahdottomia ovat matematiikan sanalliset tehtävät ja kaikenlainen soveltaminen. Jos oppikirjasta ei löydä vastausta suoraan, opettaja joutuu lievästi sanottuna johdattelemaan sen äärelle. En ole muutamia lyhyitä sijaisuuksia lukuun ottamatta koskaan opettanut suomalaisia alakoululaisia, mutta arvelisin, että samoja hankaluuksia on suomalaislapsillakin. 

Raskainta ja samalla palkitsevinta on auttaa englannin tehtävissä, joissa paikalliset kollegamme eivät osaa lapsia neuvoa. Raskasta englannin opettamisessa on se, että jokaisen sanan joutuu kääntämään espanjaksi ja jokaisen tehtävänannon selittämään pariin kertaan. Vain kerran olen törmännyt opiskelijaan, joka tuntui oppineen englantia ja jolle ei tarvinnut selittää, mitä tarkoittaa and ja mitkä ovat englannin persoonapronominit. Englannin ääntäminen on perulaislapsille tolkuttoman vaikeaa; kielelle ei altistu kaiken aikaa toisin kuin Suomessa, eivätkä opettajat varmasti äännä kieltä lähellekään natiivin tavoin.

Olen miettinyt kovasti, mikä mahtaa olla tämän vuoden anti minulle opettajana. Aika Perussa muuttaa minua ihmisenä varmasti paljonkin, ja on tietysti jo muuttanut, mutta mitä uusia ajatuksia ja ideoita voisin saada täältä työhöni? Ainakin tämä vuosi rohkaisee minua suhtautumaan muutoksiin ennakkoluulottomammin. Tiedostan olevani melkoisen muutoshaluton ihminen, joka tyytyisi herkästi vanhaan tuttuun kuten ne opettajat, jotka käskevät lasten kopioida jokainen oppikirjan sivu vihkoihinsa. Aina voi yrittää tehdä asiat paremmin, ja uusien ideoiden kokeilu paitsi virkistää ja parantaa motivaatiota myös johtaa parhaimmillaan hienoihin uudistuksiin.  

Kotitehtävien kimpussa

Näytteitä askarteluistamme

Tällä viikolla ideoimme lautapelit

Lisäksi olemme tehneet origameja

Äitienpäiväkukkia

Viimeinen neljännes

Tarve käsitellä kulttuuriin liittyviä asioita kirjoittamalla on viime aikoina ollut vähäinen, minkä olen tulkinnut sopeutumiseksi, tottumiseksi. Minua on helpottanut, että elämässäni on nykyisin perulaisia, joilta voin kysellä miksi-kysymyksiä. Rannikon koulutetulta väeltä ei tosin aina heru vastauksia kaikkiin Andien kulttuurin erikoisuuksia koskeviin kysymyksiin. Toiseksi elämästäni ovat kadonneet hankalat ihmissuhteet, joten työntekoa, perhe-elämää tai vapaa-ajan viettoa eivät enää häiritse turhanpäiväiset ongelmat ja draama, jota inhoan yli kaiken.

Töissä ei ole tapahtunut mitään raskasta tai dramaattista. Vaihdoin uudelle torille kaupungin keskustaan viime viikolla. Mercado Modelon lasten perheiden sosio-ekonominen tausta on hieman toisenlainen kuin aiempien oppilaideni. Perheet eivät ole äärimmäisen köyhiä, ja lasten käytöksessä se näkyy niin, että heillä on voimakkaammin oma tahto ja he vaativat asioita. Vaihtoehtoinen selitys on se, että uusi työparini on kasvattajana kollegoitaan pehmeämpi.

Työmatkani taittuu reilussa kymmenessä minuutissa, joten riittävän liikuntamäärän turvaamiseksi olen melkein jokailtainen näky kuntosalilla, jonne kävelen kotoa viidessä minuutissa. Torille päästyäni pyyhällän ohi perinnehameita ja Huánuco-pipoja myyvien vaatekauppiaiden, mehu- ja hedelmämyyjien ja sekatavarakauppaiden ja saavun lopulta haisuosastolle. Nenäni ei millään totu raa'an lihan ja kalan voimakkaaseen löyhkään, joka tarraa kiinni vaatteideni jokaiseen kuituun ja ihooni. Joka päivä töistä saavuttuani tajuan haisevani kuolemalta ja painun pyykkäämään vaatteeni.  

Uudessa isäntäperheessä ei ole tapahtunut mitään raskasta tai dramaattista. Hieman jännitystä tarjosi jättiläismäinen rotta, joka eräänä iltana kirjastohuoneessa istuessani päätti pyyhältää jalkojeni yli hirveällä vauhdilla. Eläin piiloutui kirjoituspöydän taakse ja jäi nalkkiin huoneeseen, kun lähtiessäni suljin oven. Aamulla kuulin, että perheen isä oli listinyt elikon. Kuulemma kyseessä oli vanha tuttu, joka ei ollut moksiskaan syötyään myrkkyä vaan sananmukaisesti hyppäsi esiin aina uudelleen ja uudelleen.

Viimeisten kolmen kuukauden alkaessa mieli alkaa väistämättä askarrella Suomeen paluun parissa. Muistan elävästi, miten iloinen olin syksyllä saadessani olla ajattelematta tulevaisuutta, sillä edessä oli loputtomalta tuntuva määrä paahtavan kuumia päiviä toisella puolella maapalloa. Kun muutto takaisin kotimaahan alkaa häämöttää, huomaan, ettei sen ajattelu sittenkään ole tuskaista. Etsiskelen työpaikkaa syksyksi ja mietin, mistä kaupungista mahdankaan löytää itseni. Mieli on kovaa vauhtia sopeutumassa paluuajatukseen mutta pakenee vielä kysymystä "Millä tavalla Peru on osa elämääni tulevaisuudessa ja palaanko tänne vielä?" Sen voi onneksi vielä työntää syrjään.

Huallaga, yksi Amazonin sivujoista

Vuoren rinteille rakennettuja taloja

Negrito, kaupungin symboli

Puente Calicanto

Joki, kaupunkilaisten kaatopaikka

Vauvakutsuilla

Tästä ei perulainen pitopöytä paljon parane

Lahjat sullottiin kärryihin ennen kuin ne yksitellen avattiin sen jälkeen, kun tulevat vanhemmat olivat pähkäilleet, mitähän kunkin paketin sisällä mahtaa olla

Katossa roikkui valtava määrä teemaan sopivia ilmapalloja

Koska en ole naimisissa, minut tietysti nakitettiin osallistujaksi hassunhauskaan leikkiin, jossa aikuiset miehet esittivät vauvoja

Suomessa olen onnistunut välttämään baby showerit, joita olen pitänyt epäilyttävänä amerikkalaisena hapatuksena. Mitä vikaa on vanhassa kotoperäisessä rotinoinnissa? Koska maailmalla ihminen pyrkii sentään välillä ennakkoluulottomuuteen ja kokeilee hanakammin outojakin asioita, ei tullut mieleenkään kieltäytyä kutsusta saapua entisten naapureiden vauvajuhlaan. Parasta juhlissa oli se, että niitä ei ollut rajattu vain naisille, vaan perulaiseen tapaan kaikki iästä ja sukupuolesta riippumatta olivat tervetulleita. Tasa-arvon kannattajana innostuin heti ajatuksesta.

Saavuin juhlapaikalla tasan viideltä, jolloin tilaisuuden oli määrä alkaa. Sen verran oli järki leikannut, että olin ostanut lahjan, potkupuvun, vai miksi niitä pikkuväen haalareita kutsutaankaan. Tuvassa oli jo muita juhlavieraita, ja pöytä oli katettu täyteen toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja. Juttelin pitkän tovin päivänsankareiden kanssa, ja ilokseni huomasin myös perulaisen abuelani (isoäidin) saapuneen paikalle.

Aluksi ihmiset istuivat tuoleillaan vaiteliaina ja hillittyinä ja juttelivat lähinnä vieruskaverin kanssa kuten suomalaisissa juhlissa konsanaan. Tunnelma vapautui kuitenkin huomattavasti, kun paikalle pölähti keittiöstä salareittiä pitkin illan seremoniamestari, klovni. Klovnit tanssivat ja leikittävät lapsia joka juhlassa, ja näköjään heitä tilataan juontajiksi myös aikuisväestölle suunnattuihin juhliin. 

Yhdeksään asti hikoilimme tanssilattialla, leikimme erilaisia leikkejä, söimme, juttelimme. Vauva ei ollut illan pääosassa, vaan suloinen ja silminnähden rakastunut pariskunta. Illan herkin hetki oli epäilemättä se, kun lahjojen avaamisen jälkeen nuoripari piti lyhyet puheet. Olisi aika hienoa, jos useammissa juhlissa, joissa ei ole tarjolla lainkaan alkoholia, ihmiset uskaltaisivat ilmaista hellät tunteensa yhtä avoimesti kuin nämä tulevat vanhemmat.

Manikyyriä, polskintaa ja moderneja vessoja

Parhaillaan perulaislapset ovat kesälomalla, mutta Inabifin lapset saapuvat joka päivä luoksemme askartelemaan - ja joskus jopa puurtamaan tylsistyttävien matematiikan tehtävien parissa. Päiväohjelma on kuitenkin erilainen, koska läksyjä ei ole. Onneksemme kunta järjestää pienille lomalaisille hyödyllistä tai ainakin virkistävää puuhaa, jotta näiden ei tarvitse möllöttää yksin kotona tai autella vanhempiaan näiden työpaikalla.

Joka tiistai ja torstai kokoamme joukot ja kävelemme kahden kilometrin päähän kunnantalolle piirtämään, maalaamaan ja harjoittelemaan manikyyrin saloja. Viimeksi mainitun jäljiltä minulla on nyt sammaleenvihreät kynnet. Keskiviikkoisin ja perjantaisin vietämme aamun kaksi ensimmäistä tuntia kunnan omistamalla uima-altaalla. Lapset polskivat tottuneesti viileässä vedessä, mutta minä ja muut vapaaehtoiset uskaltaudumme pulahtamaan hyiseen altaaseen vain kuumimpina päivinä. Monilla lapsilla ei olisi mahdollisuutta käydä uimassa perheensä kanssa, joten on loistavaa, että uimaopetusta tarjotaan heille ilmaiseksi. Osalla ei ole varaa edes uimapukuihin, ja veteen mennään pikkuhousuissa.

Iltapäivisin olemme askarrelleet kaikenlaista, mm. koristelleet tulitikkuaskeja, taiteilleet yhdessä seinäkalenterin luokkahuoneeseen ja loihtineet kuukausien ajan jemmaamistani wc-paperirullan hylsyistä pöllöjä. Innostuin kierrätysaskarteluista sen verran, että eräällä viikolla rahtasin säästämäni tyhjät muovipullot töihin, ja teimme niistä nukkeja, joille liimasimme lankahiukset ja kankaiset vaatteet. Joidenkin lasten mielikuvitus pääsi valloilleen pahemman kerran, mikä oli tarkoituskin. Nauroin kippurassa, kun yksi lapsista keksi laittaa lankavyyhden pikkusiskonsa päähän peruukiksi ja esitellä luomusta torin naisille. Aika usein huomaan, että oma henkinen ikä on paljon lähempänä kymmentä kuin kolmeakymmentä, mistä on tässä työssä pelkästään hyötyä.

Uuden työpaikkani lapsista valtaosa on tyttöjä, joihin en tutustunut aivan yhtä nopeasti kuin edellisen torin välittömiin poikiin. Viime aikoina olen kuitenkin onnistunut pääsemään paremmin jyvälle uusien lasteni persoonallisuudesta, ja joukosta alkaa erottua mainioita yksilöitä. Tytöillä on loistava huumorintaju ja taito nauraa itselleen, he ovat nokkelia ja reippaita.

Eräänä iltapäivänä kolme oppilasta kysyi, lähtisinkö seuraksi ikkunaostoksille rakenteilla olevaan kauppakeskukseen, kaupungin ensimmäiseen. Koska minulla ei ollut kiire mihinkään, suostuin pyyntöön. Mitään emme ostaneet, mutta tytöille oli elämys päästä ihmettelemään modernia kauppakeskusta. Suurimman vaikutuksen heihin teki vessa. Vessakopista kuului riemastunut hihkaisu: "Tämä on kaupungin paras vessa!" Ilmainen paperi ja mahdollisuus pestä kädet saippualla oli jotain, mistä puhuttiin silmät loistaen vielä seuraavana aamuna.

En ihmettele, että puhdas, uudenaikainen käymälä tekee vaikutuksen lapsiin, jotka ovat tottuneet käyttämään torin reikä lattiassa -huussia. Olen itsekin jo niin mukautunut Huánucon oloihin ja  kantamaan aina mukanani vessapaperia ja käsidesiä, että olin lapsellisen innoissani, kun asioin kyseisessä naistenhuoneessa ensimmäisen kerran. Samalla tietysti tunsin omantunnon pistoksen. Hemmoteltu länsimainen materialisti ei ollut kadonnut puolen vuoden aikana mihinkään vaan se oli aivan pinnan alla odottamassa. Kun palaan Suomeen, alanko taas pitää luksusta ja ylellisyyttä kuten lämpimällä vedellä peseytymistä itsestäänselvyytenä? Unohdanko heti, millaista on, kun joutuu pelkäämään kirppuja tai jahtaamaan torakoita pitkin keittiötä? Pystynkö enää tuntemaan kiitollisuutta ja riemua pelkästään siitä, että perustarpeeni on tyydytetty, vai alanko haluta lisää ja miettiä, että olisin onnellinen, jos..? Näihin ajatuksiin palaan varmasti paluushokkivaiheessa.    

Ei hullumpi miljöö piirrellä ja maalailla

Kivien maalaamista kunnantalolla

Teinipoika ja tekokynnet

Astronautti

Kuulumisia työrintamalta

Uusi vuosi on vaihtunut, samoin työpaikkani vai pitäisikö sanoa työpisteeni. Olen edelleen Inabifin leivissä, mutten enää oman kaupunginosani torilla vaan Huánucon toisella laidalla Puellesissa. Ennen tätä syksyä jokainen vapaaehtoinen, joka oli työskennellyt Puellesissa, oli ryöstetty tyomatkallaan ainakin kerran. Saksalainen vapaaehtoistoverini oli ensimmäinen poikkeus. Kun nousin ensimmäisenä päivänä ylös Puellesiin, koin pienimuotoisen kulttuurishokin nähdessäni ympärilläni  niin paljon jätettä, huonokuntoisia rakennuksia ja köyhiä ihmisiä. Keskustassa tai Amarilisin keskiluokkaisissa kortteleissa on varsin toisennäköistä. Toisena päivänä tunne oli mennyt ohi. Pääasia oli se, että näkemäni ihmiset eivät vaikuttaneet onnettomilta vaan iloisilta kaikesta materiaalisesta köyhyydestään huolimatta.

Huolimatta työmatkan pitenemisestä neljään kilometriin ja siitä, että joutuisin heittämään hyvästit rakkaille lapsilleni, joista monet harmittelivat lähtöäni, otin muutoksen vastaan iloisena. Tapaisin osan lapsista myöhemminkin, ja varmasti solmisin uusia tuttavuuksia Puellesissa. Lisäksi päätin aloittaa kuntokuurin ja kävellä päivittäiset työmatkani, yhteensä 16 kilometriä. Toistaiseksi en ole kulkenut töihin vielä kertaakaan mototaksilla tai combilla, en edes sateella.

Suurin syy iloon tai vähintään helpotukseen oli kuitenkin se, että työparini vaihtuisi. En tiedä, johtuiko se kemioiden kohtaamattomuudesta vai olinko oikeasti niin mahdoton tunari ja ikävä ihminen, mutta työparini käytös minua kohtaan oli lähes alusta saakka välttelevää. Myönteistä palautetta ei herunut eikä hän juuri välittänyt kommunikoida kanssani. Jos tein jotain väärin, sana kulkeutui suoraan pomolleni, joka otti asian puheeksi kanssani kiertoteitse. Se tuntui suoraan palautteeseen tottuneesta ihmisestä erittäin kurjalta ja epäreilulta. Tiedän, että aina voisi parantaa enkä varmasti olisi loukkaantunut rakentavasta kritiikistä ja mahdollisista parannusehdotuksista. 

Tilanne ei parantunut missään vaiheessa, vaikka naiivisti uskoin sulattavani kylmän käytöksen, jos jatkaisin ystävällisellä linjalla ja yrittäisin parhaani. Ilman mahtavia lapsia ja heiltä saamaani rakkautta olisin varmasti lannistunut täysin ja alkanut inhota töihin menoa. Nyt niin ei kuitenkaan onneksi päässyt käymään, sillä lasten innokkuus heidän päästessään tekemään kanssani töitä ja se, miten onnistuin voittamaan heidän luottamuksensa oli mulle tajunnanräjäyttävä ja ainutlaatuinen kokemus. Tiesin, etten ole voinut tehdä kaikkea aivan väärin ja lopetin itseni syyllistämisen.

Jälkiviisaasti voin todeta, että olisi kannattanut luottaa esimieheen ja kertoa hänelle ongelmasta silloin, kun se oli akuutti. Nyt avauduin aiheesta vasta viimeisessä kirjoittamassani kuukausiraportissa. Tiesin, että työparini oli joka tapauksessa kertonut oman versionsa pomolle, joten halusin tuoda esiin omat tuntoni ja näkökulmani. Esimies kiitti raportistani ja rehellisyydestäni ja totesi, että jos ongelmia tulee, hän haluaa kuulla niistä vastaisuudessa heti. Seuraavassa viikkopalaverissa minulle tuli tunne, että mitä tahansa työntekijät ovatkaan keskenään jutelleet, ilma tuntui puhdistuneen eikä entinen työparinikaan ollut enää niin tavattoman nihkeä vaan jopa kannatti erästä ehdotustani! En ole pitkävihainen enkä jää märehtimään asioita, joten joululounaan jälkeen kävin toivottamassa hänelle hyvät joulut ennen kuin lähdin viettämään kahden päivän mittaista lomaani.

Pommien jytkettä ja yhteisöllisyyden kaipuuta

En ole alkuunkaan jouluihminen. Silti on pakko myöntää, että Perussa kaipasin ensimmäistä kertaa eläissäni ”oikeaa” joulua: edes joitakin perinteitä, hyvää ruokaa, kynttilöiden viemistä haudoille, glögiä, yhdessäoloa rakkaiden tai ainakin yhden rakkaan ihmisen seurassa ja hiljentymistä. Olen aiemmin viettänyt kaksi joulua ulkomailla, ensimmäisen Pekingissä ja toisen Tallinnassa. Kummallakaan kerralla en ikävöinyt suomalaista joulupöytää rosolleineen ja laatikoineen enkä kaivannut perheen pariin. Miksi sitten kaiho iski Perussa, jonka ruokakulttuuria ylistetään Etelä-Amerikan parhaaksi ja jossa luulisi ihmisten olevan uskonnollisia ja haluavan viettää joulua tiiviisti yhdessä perheen kanssa?

Minulle sanottiin jo hyvissä ajoin joulukuun alussa, että perulainen joulu olisi aivan toisenlainen kuin suomalainen. Olut virtaisi ja bileet siirtyisivät sisätiloista kadulle, jossa ihmiset hilluisivat aamuyöhön saakka. Tänä jouluna ei siis hiljennyttäisi kuuntelemaan joulurauhan julistusta.

Kun juttelin perulaisen äitini kanssa jouluaattoaamuna, hän kysyi, millaisia suunnitelmia minulla on päivälle. Olin hieman hämmentynyt, sillä olin ajatellut kuuluvani hänen joulusuunnitelmiinsa ja viettäväni aikaa taloomme tulleiden sukulaisten parissa. Erehdyin. Aamuni sujui vielä iloisissa tunnelmissa, sillä kävin nettikahvilassa toivottelemassa hyvät joulut perheelle Suomeen ja viestittelemässä ystävien kanssa. Oli tulossa polttavan kuuma päivä, ja tuntui hassulta ajatella, että nyt eletään jouluaattoa. Nettikahvilassa oli kyllä joitakin räikeitä joulukoristeita, mutta mistään muusta ei olisi voinut päätellä, mikä päivä on, sillä toisin kuin Suomessa, täällä ihmiset eivät lukiuttaudu koteihinsa jouluna vaan viipottavat menemään kuten arkena.

Olin ostanut joululahjan perulaiselle ystävälleni, joten kävin kaupunkireissullani viemässä sen hänelle. Samalla kävin tervehtimässä saksalaista vapaaehtoistoveriani, joka tarjosi leipomiaan pikkuleipiä. Olimme kumpikin odottavaisella kannalla ja mietimme, mitä ilta mahtaisi tuoda tullessaan. Kun palasin kotiin, suvun miehet istuskelivat keittössä olutta särpien ja olisivat tarjonneet mullekin. Kiitin ja sanoin, etten välitä juoda ennen lounasta, mutta ehkä myöhemmin.

Siivosin huonettani ja odotin, milloin alkaisi tapahtua. Sitä sainkin odottaa, sillä talonväki katosi yhtäkkiä jonnekin. Huomasin olevani yksin, ja oltiin jo pitkällä iltapäivässä. Vaihtoehdot olivat nukkua päiväunet tai lähteä nettikahvilaan. Valitsin jälkimmäisen. Onneksi satuin linjoille samaan aikaan ihmisen kanssa, jolle saatoin avautua yksinäisyydestäni ja kysellä, miten on mahdollista, ettei Perussa tunnuta vietettävän joulua ollenkaan. Palasin kotiin ja odotin taas iäisyydeltä tuntuvan ajan. Äitini keksi lähteä vielä iltakymmeneltä keskustaan ostoksille ja sain tehtäväksi koristella ruokailutilan. Odotellessani söin leipää huutavaan nälkääni. 

Perussa tai ainakin täällä Andeilla jouluna syödään kalkkunaa, keitettyä riisiä oliivien kera, perunaa ja paneton-nimistä kuivahkoa pullaa, jonka seassa on kuivatun hedelmän paloja. Juomana on kuuma kaakao, mutta koska tämä ei ole suklaa- sen paremmin kuin kahvimaakaan, meinasin jäädä tyystin vaille joulusuklaita. Onneksi kuitenkin vinkkasin äidilleni, että Suomessa on tapana syödä kilotolkulla suklaakonvehteja, ja sain kuin sainkin eteeni suklaata myös syötävässä eikä vain juotavassa muodossa. Ruokapöytä ei siis ole mitenkään erityisen monipuolinen eikä tarjottava juuri poikkea arkiruoasta, joskaan kanaa ei jouluaterialla onneksi syödä! Jouluaaton lounaalla sitä tosin vielä popsittiin ranskalaisten perunoiden kanssa. Noutoruokaa jouluna... 

Ruoan laatu ei kuitenkaan ollut huoleni vaan se, että apetta sai aattona vasta reilusti puolenyön jälkeen. Kun kello löi kaksitoista, istuimme viimein ruokapöydässä, joka oli katettu valmiiksi jo ajat sitten niin, että ruoka oli jäähtynyttä. Vuorokauden vaihtuessa halasimme toisiamme hyvää joulua toivotellen. Ulkona metelöivät ilotulitusraketit. Lapset olivat paukutelleet mitä lie pommejaan aamusta saakka niin, että ruudinhaju leijaili harsona kaikkialla. Suvun lapset alkoivat availla pakettejaan, joita ei onneksi ollut samanlaista hillitöntä läjää kuin Suomessa. Minäkin sain yhden lahjan, pehmolelun. Tähtisadetikkuja sytyteltiin.

Nappasimme ruoat kainaloon ja paukkasimme alakertaan äitini veljen, tämän vaimon, isoäidin ja muun lähisuvun pariin. Paikalla oli lopulta muitakin kuin sukulaisia. Erotin vieraiden joukosta ainakin tutun nettikahvilan omistajan. Tapasin taas läjän sukulaisia, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt aiemmin. Eräs täti nappasi minut pihteihinsä ja tykitti sellaisen sarjan toinen toistaan henkilökohtaisempia kysymyksiä, että lopulta hoipuin ulos huoneesta aivan läkähdyksissä. 

Puoli yhdeltä yöllä saimme eteemme ruokalautaset. Koska en näköjään pysty syömään niin myöhään, jouduin jättämään suurimman osan kauan odottamastani ateriasta aamupalalle, mutta eipä hätää. Maistuva aamiainen se oli. Kun bileet tansseineen olivat viimein alkamassa, olin aivan sippi ja väsynyt, vaikken ollut edes ehtinyt maistaa sitä tarjottua olutta. Jouduin hyvästelemään juhlakansan ja vetäytymään huoneeseeni nukkumaan ja miettimään, mikä joulu tämä oli ja milloin minusta tuli liian vanha valvomaan.  

Kuorolaiset odottavat, että pääsisivät esittämään joululauluja

Tonttulakit ja 30 asteen helle, hauska yhdistelmä!

Odotamme lähtöä joulujuhlaan ja lupaa nousta taustalla näkyvien autojen lavalle

Joulujuhla kaikkien kolmen koulumme lapsille

Tanssia ja leikkejä

Jouluateria

Joulupäiväkävely saksalaistovereiden kanssa

Vuoristopuro tarjosi vilvoitusta

Kuten lapset kastelin pääni, sillä kuumuus oli tukahduttava

Vuoret vihreässä kesäasussaan

Korvapuusteja huánucolaisittain

Vaikka olin leiponut pullaa vain kahdesti koko elämäni aikana, kardemummapurtilo löysi silti tiensä rinkkaani, kun pakkailin sitä elokuun alussa. Eihän elämässä voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi kituuttelemaan kokonaisen vuoden ilman yhden yhtä korvapuustia!

Huánucossa tuttavapiiriini kuuluu tasan kaksi ihmistä jotka leipovat, nimittäin saksalaiset vapaaehtoistoverini. En laske mukaan leipuria, jonka luona toinen heistä asuu, sillä hänelle kakkujen valmistus on työtä, meille rentouttava ajanviete. Syrjäisessä pikkukaupungissa on niin vähän huvituksia, että lettujen valmistus tai tikkupullan paistaminen kotipihan perällä on joskus suoranaista terapiaa.

Paikalliset ovat laiskoja leipomaan. Kakut ja pikkuleivät ostetaan valmiina konditoriasta, enkä ole vielä kuullut kenestäkään, joka olisi leiponut itse täytekakun juhliin. Täkäläiset täytekakut ovat usein imeliä sekä väritykseltään että maultaan. Mekin rohkeina testasimme konditorian leivonnaisia, kunnes toisen kerran jälkeen erään meistä vatsa ilmoitti, että vastaisuudessa kyseisen paikan herkut on kierrettävä kaukaa. Kuulimme, ettemme suinkaan ole ainoita, jotka ovat sairastuneet tuon konditorian leipomuksista, jotka ilmeisesti lojuvat lämpimässä vitriinissä päivätolkulla. Hieman ihmettelimmekin, miksei ystävällisen oloinen työntekijä suostunut myymään meille tahtomiamme suklaakakkupaloja vedoten siihen, että ne ovat aika vanhoja.

Omatekoiset leivonnaiset ovat turvallisin valinta, joten minäkin päätin lähestyvän joulun innoittamana kokeilla, onnistuisiko korvapuustien paistaminen kaasu-uunissa. Kaivoin esiin reseptin ja aloin pähkäillä, mistä löytäisin kaikki ainekset tai edes suurimman osan niistä. Täällähän ei ole kuin yksi supermarket, ja senkään valikoima ei päätä huimaa. Kuivahiivan, kananmunat ja kanelin löysin kaupasta. Torilta tarttui mukaan vehnäjauhoja, joiden oikeasta karkeusasteesta joutui nyt tinkimään. Pääasia, että vilja oli oikea. Margariinia ostin lähipuodista, mutta aloitettuamme valmistusprosessin huomasin sen olevan aivan liian suolaista leipomiseen. Jouduimme siis turvautumaan öljyyn, mutta se oli vastaan tulleista ongelmista selvästi pienimpiä. Fariini- ja raesokeri jäivät sattuneista syistä pois näistä korvapuusteista.

Tein kiltisti kotiläksyni ja selvitin, millä konstilla kaasu-uunipulla onnistuu, sillä useinhan leivonnaisten pohja kärtsähtää mutta muuten ne jäävät vaaleiksi. Vilkaisu uuniin osoitti, että uunipeltejä ei ollut. Kukapa niitä tarvitsisi huushollissa, jossa ainoa ruoanlaitosta ja leipomisesta kiinnostunut ihminen on vapaaehtoistyöntekijä Suomesta. Äitini sanoi, että peltejä saisi kyllä lainaan alakerrasta. Toinen kysymysmerkki oli leivinpaperi. Ilmeni, että sitä myydään tasan yhdessä paikassa. Lopulta ystäväni, joka oli viikkoa aiemmin paistanut joulupikkuleipiä, toi minulle palan tuota arvokasta ja vaikeasti saatavaa paperia. Peltejä ei löytynyt alakerrastakaan, joten ei auttanut kuin käyttää isoja kakkuvuokia, joiden pohjalle levitetyn leivinpaperin päälle mahtui kerralla alle kymmenen korvapuustia. Niitäkään ei ollut omassa keittiössä, naapurissa kyllä.

Keittiömme varusteisiin ei kuulu tietenkään myöskään kaulinta, mutta sieppasin ikkunalta lasisen limsapullon siihen tarkoitukseen. Sattumalta meiltä oli leivontapäivänä taas vaihteeksi vesi poikki, mutta onneksi ystäväni, varsinainen pelastava enkeli, toi leivinpaperin lisäksi myös vettä, jolla lasisen kaulimen sai pestyä puhtaaksi. Hyppäsin hänen kaulaansa, koska olin niin kiitollinen ja onnellinen. 

Vielä oli yksi kysymysmerkki, nimittäin kuivahiivan oikea annostelu. Suomessahan kuivahiiva muistaakseni pakataan pieniin pusseihin, joten sopiva määrä on helppo laskea. Supermixin 125 gramman hiivapussin kanssa askarointi oli huomattavasti vaikeampaa. Ei auttanut muu kuin rynnätä nettikahvilaan ja toivoa, että joku viisaampi osaisi auttaa. Veljen kautta tavoitetulla äidillä oli onneksi vastaus kysymykseen, miten monta ruokalusikallista on 15–20 grammaa kuivahiivaa. Sanomattakin on varmasti selvää, että käytössä ei ollut mitään muita mittoja kuin teelusikat, ruokalusikat ja kahvikuppi. 

Ainesten metsästykseen ja tarvittavan välineistön kehittelyyn meni hyvinkin pari vuorokautta, mutta lopulta vaikutti siltä, että vaikeudet oli voitettu kovalla työllä ja – sanoisinpa myös että sisulla. Taikina kohosi hienosti ja suomalais-saksalaisena yhteistyönä väännetyt korvapuustit näyttivät hienoilta, kun työnsin ne uuniin. Mikä enää voisi mennä pieleen, etenkin kun olin esilämmittänyt uunia ja pyrkinyt ottamaan huomioon sen oikut? Tietenkin se, että tuo uuni, jota kukaan ei koskaan käytä ja josta mulla ei ollut mitään kokemusta, osoittautui täysin tehottomaksi. Ensin luulimme kaasun olevan lopussa, sillä ei ole tavallista, että yhden pellillisen paistamiseen kuluu kovin paljon yli puolta tuntia. Ei auttanut kuin palauttaa mieleen perulainen aikakäsitys ja ajatella, että kyllä minulla sunnuntai-iltana on vallan hyvin aikaa odotella, että kahdeksan pullaa paistuu kerrallaan valmiiksi kolmessa vartissa.

Entä millainen oli lopputulos? Korvapuustit paistuivat kypsiksi eikä pohjakaan kärähtänyt. Ne olivat kuitenkin kovahkoja eikä ulkonäkökään ollut aivan paras mahdollinen, jos nätisti sanotaan. Niin kauan pullaset olivat joutuneet odottamaan pöydällä vuoroaan päästä uuniin. Kyllä ne silti korvapuusteiksi tunnisti, eikä yksikään jäänyt syömättä!

Suurkaupungin humussa

Elämä toisen Tingon-reissun jälkeen oli tasaista hiljaiseloa, joten olin innoissani päästessäni viime viikolla kolmeksi päiväksi Limaan juhlimaan vapaaehtoisjärjestö BVBP:n 30-vuotista olemassaoloa. Alun perinhän mun ei edes pitänyt lähteä, mutta muutin mieltäni viime tipassa – onneksi! Lähdimme matkaan myöhään keskiviikkoiltana saksalaistyttöjen ja kahden isäntäperheiden edustajan kanssa ja saavuimme pääkaupunkiin varhain torstaiaamuna. Iloitsin siitä, että olin onnistunut torkahtamaan kahdeksi aamuyön tunniksi, vaikeasti univammainen kun olen. Suurkaupungin humu tuntui äärimmäisen virkistävältä, sillä mulla on pikkukaupunkitaustastani huolimatta varsin suurkaupunkilainen sielu. Mikä parasta, aurinkokin pilkahteli näkyviin ja sai Liman näyttäytymään aivan uudessa valossa.

Olimme kuulleet, että meillä olisi Limassa reilusti vapaa-aikaa emmekä joutuisi istuskelemaan kaiken aikaa kokouksissa ja osallistumaan viralliseen ohjelmaan kuten äänestyksiin, joissa meillä ei edes olisi äänioikeutta. Karu totuus paljastui kuitenkin heti hostelliin saavuttuamme; torstaista lauantaihin ohjelmaa olisi aamusta iltaan, ja meidän velvollisuus olisi olla paikalla. Emme voisi noin vain karata päivisin omille teillemme ja osallistua vain päätapahtumiin. Torstain vapaa iltapäivä muuttui siis kertaheitolla tunnin (!) iltalomaksi, mutten antanut sen laskea mielialaani.

Torstai-ilta oli varattu juhlinnalle, sillä silloin järjestettiin Ceremonia Central. Pynttäydyimme toiseksi parhaimpiimme, jotka oli repäisty äitini ehtymättömän vaatekaapin uumenista. On ihmeellistä, miten yhden ja saman naisen vaatteet voivat sopia kolmelle varsin erikokoiselle ja -muotoiselle naiselle ja koon 38 kenkä mennä jalkaan, joka on kokoa 43. Tilaisuus järjestettiin teknillisen yliopiston auditoriossa, ja laulu- ja tanssiesitysten lomassa kuulimme puheita, joissa muisteltiin Brigadan 30-vuotista taivalta. Tilaisuuden lopuksi meidät ulkomaalaisvapaaehtoiset esiteltiin lyhyesti. Mun väitettiin olevan Islannista, ja kun tuli vuoroni nousta seisomaan ja tervehtiä yleisöä, korjasin hyväntahtoisesti naureskellen, että oikeasti olen kyllä Suomesta. Käytännössä kaikki muut vapaaehtoiset olivat Kanadasta ja Saksasta, ja Islanti ja Suomi nyt ovat globaalista näkökulmasta tarkasteltuna ihan yksi ja sama asia! 

Perjantaina vapaata oli jo kolme ja puoli tuntia, joten ehdin nauttia Liman ihmeellisyyksistä kuten Tyynestämerestä enemmän kuin edellispäivänä. Illalla järjestettiin viikon päätapahtuma, Gran Gala de Cena, jota varten kaivoimme kasseistamme esiin kaikkein parhaat vetimet. Olin itsevarmuutta uhkuen pakannut rinkkaani Suomessa mustan juhlamekon suurlähestön itsenäisyyspäivän juhlaa varten, ja nyt tuli ensimmäinen mahdollisuus käyttää tuota pukua. Meitä oli vannotettu olemaan hostellilla kuudelta, jotta ehtisimme ajoissa seitsemältä alkavaan tilaisuuteen. Palasin hostellille hieman myöhässä, mutta olin kuitenkin jo kymmenessä minuutissa vaihtanut vaatteet ja valmis lähtöön. Jouduimme silti odottelemaan etanoita noin tunnin ennen kuin oikeasti pääsimme matkaan. Onneksi saksalaiset ovat mitä mainiointa seuraa silloin, kun pitää heittää sarkastisia kommentteja perulaisesta aikakäsityksestä.

Vartoessamme kadulla bussia yksi jos toinen ohi kävellyt limalainen mies meinasi törmätä lyhtypylvääseen, mikä on sinänsä koomista, koska luulisi, että suurkaupungissa on varsin yleistä nähdä lauma valkoisia naisia korkokengissä ja juhlavaatteissa. (Sitä en ollenkaan kiellä, etteivätkö parikymppiset vapaaehtoistytöt olisi todella todella somia.) Olimme perillä tunnin myöhässä, mikä ei haitannut ollenkaan, koska huolimatta kutsukorttiin painetuista sanoista, joiden mukaan tilaisuus ihan oikeasti alkaisi tasan seitsemältä, se pääsi käyntiin vasta paljon myöhemmin.

Illan ohjelmassa oli ruokaa, juomaa ja tanssia. Parhaiten mieleen jäänyt tapahtuma oli se, että onnistuin väsymyspäissäni hukkaamaan sanakirjani, mitä en kuitenkaan jaksanut harmitella. Hupaisaa oli myös jutella erään paikallisen nuorenmiehen kanssa, joka lopulta kysyi ikääni ja joutui sen selvittyä myöntämään, että hänellä on ikävuosia vain puolet siitä mitä mulla. En myöskään koskaan unohda aamuöistä kotimatkaa bussissa. Kohtelias nuorimies tarjosi mulle oitis istumapaikkansa, ja kun istahdin alas, viereisellä penkillä torkkunut mies heräsi ja tervehti mua kohteliaasti ennen kuin nukahti taas. Asioita, jotka saavat mut rakastamaan tätä maata ja sen ihmisiä!

Lauantaina äitini oli armollinen ja salli meille vapaata neljään saakka. Lähdimme juhlimaan Limassa asuvan saksalaisvapaaehtoisen 20-vuotissyntymäpäivää. Kävimme rannalla ja söimme ulkona. Ostin myös uuden sanakirjan, joka ei tietysti ikinä voi korvata alkuperäistä, sillä se on espanja – englanti eikä suomi – espanja. Olin jo kahtena edellisenä päivänä saanut ihailla Tyyntämerta, mutta nyt pääsin kastelemaan jalkani sen lämpimissä aalloissa ja kävelemään jalkapohjia korventavilla rantakivillä. Täydellistä! Vaikken olekaan mikään valtameri-ihminen, järviseudulla kasvaneena kaipaan vettä ympärilleni. Hienon päivän kruunasi se, että hostellille palattuamme äitini ilmoitti, että koska virallinen ohjelma on pahasti myöhässä, emme ehtisi käydä pakollisella nähtävyyskierroksella ja saisimme iltaloman. 

Viimeisenä iltana sain nauttia monista suurkaupungin huvituksista, joita ilman joudun vuorilla elämään, kuten esimerkiksi elävästä musiikista ja samanhenkisestä seurasta. En kiellä, ettenkö olisi ajatellut, miten paljon tutumpaa ja helpompaa olisi elää modernissa Limassa kuin Huánucossa, joka kaikella rakkaudella sanottuna on armoton takapajula juoruiluineen. Koska kuitenkin janoan haasteita ja haluan joutua muuttumaan ja sopeutumaan, on kasvattavampaa asua syrjäseudulla. Pääseehän täältä tarvittaessa viikonloppuisin pois, jos alkaa ahdistaa. Sitä paitsi Huánucossa mulla on jotain, mitä en koskaan voisi löytää suurkaupungista, nimittäin maailman ihanimmat vuoristoseutujen lapset, joiden ihmeellisyyttä rajallinen sanavarastoni ei riitä kuvaamaan.

ICYE-jengimme ja perulainen isäntä

Torstai-illan juhlahumua

Palapeli vuosituhattavoitteista

Saksalaisvapaaehtoiset ja minä perjantain illallisella

Tyynenmeren rannalla

Sail away from the safe harbor